"TÄÄLLÄ ONKIN KAKSI"

Miltä tuntuu kuulla odottavansa kaksosia?
Kuten ensimmäisessä postauksessa mainitsinkin, olimme mieheni Villen kans kahdestaan Lapissa, Tenojoki varressa lomailemassa kun plussasin raskaustestin. Minulla oli jo kotoa lähtiessä pieni etiäinen että oisinkohan raskaana, ja pakkasin yhen ainokaisen testin mukaan miettien, että todennäköisesti menkkojen pitäs alkaa tulevana keskiviikkona ja jos niitä ei kuulu, teen testin torstaina. Torstai-aamuna tikkuun sitte lävähtikin kaks viivaa. Muistan, että ihan ekana tuli paniikinsekainen ajatus "Missä on peruutusnappi?!", huolimatta siitä että raskaus oli kaivattu. Minuutin ajan olin kauhuissani, sen jälkeen paniikki vaihtui typertyneeseen hymyyn jota en saanut sammutettua kasvoiltani ja hyörin tohkeissani pitkin mökin nurkkia kun en osannu olla paikoillani.

"Kauan sitten minussa aavistus jo sinusta." Lomakuva päivää ennen plussaa.

Minulla oli samantien fiilis että vatsassani kasvaa poika, ja sen lisäksi jo samana päivänä mulle tuli muutaman kerran jännä olo, ja sanoin Villelle "Entä jos siellä onkin kaks?" En muista ikinä aijemmin aatelleeni, että mulla ois mahollisuus saada kaksoset, enkä myöskään aijemmissa raskauksissa ole hetkeäkään miettinyt että sikiöitä olisi enemmän kuin yks. Nyt kuitenkin jostain syystä ajatus vaivasi minua sen verran paljon, että tulevina viikkoina muutamaan kertaan jopa googlasin kaksosraskauden oireita. Oireissa esille nousi vahvasti voimakas pahoinvointi ja se taas ei oikein sopinu sillä hetkellä minuun, sillä pahoinvoinnit ei olleet vielä alkaneet, kun taas aiemmissa, normaaleissa yksösraskauksissa hyperemeesi oli alkanu jo heti viikolta 4, esikoiselta jopa ennen positiivisen raskaustestin tekemistä. Muita mainittuja kaksosraskauden oireita oli mm. poikkeuksellisen voimakas väsymys, joka kyllä natsasi, sillä olin aivan  j ä r k y t t ä v ä n  uupunu. Eipä oo varmaan sitten lapsuuden jälkeen tullu mentyä ennen yheksää nukkumaan, mutta nyt kaaduin joka ilta petiin samaan aikaan kuin laitettiin Saga ja Isak nukkumaan, eli kasin aikoihin. Ja kyllä se pahoinvointikin alko sitte viikolla 7, kehittyen lopulta näistä kolmesta kokemastani hypermeesistä kaikista rankimmaksi. (Hyperemeesistä tulossa myöhemmin oma postaus.) Myös maha pullahti heti ulos ja tuntu itestä viikkoihin nähden isolta.

Raskausviikolla 8 minulla alkoi kuitenkin vuoto ja epäilimme keskenmenoa, sillä kaikki vaikutti niin samalta kuin ennen esikoista kokemani keskenmeno. Parin mutkan kautta menimme kahden päivän päästä Porvoon Naistentautienpolille tarkastukseen. Menomatkalla ajettiin Porvoon Kukkatalon ohi ja sanoin Villelle että "Jos kohdussa on vielä elämää, käydään kotimatkalla tuolla ostamassa joku kukka." Juuri ennen sairaalaa sanoin myös, että nytpä sitten selviää sekin, onko siellä mahassa yks vai kaks vai ylipäätään ketään.

Sairaalassa lääkäri sitten ultrasi, ja helpotuksen kyyneleet nous silmiin kun hän heti alkajaiseksi totesi, että kyllä täällä raskaus ja yksi sydämen syke näkyy. Tuntui uskomattomalta; olin sittenkin raskaana ja sisälläni kasvoi uusi elämä!
Vuodolle ei löytynyt mitään syytä, ja se loppuikin hiljalleen itekseen. Sairaalasta lähtiessä tokaisin Villelle että "Jaa, ei siellä sitte ollukkaan kuin yks." Ja huokastiin molemmat helpottuneena, että "Ihan hyvä näin, parempi yks vauva kerrallaan!". Mutta sinne Kukkataloon menimme, ja loppujen lopuks mukaan lähtikin isoin "kukka" joka sillä hetkellä talosta löyty. Paljoa isompi ei ois kyllä autoon mahtunukkaan.

Tällainen ilomme kokoinen "kukka" tarttui mukaan Porvoon Kukkatalosta.  

Unohin täysin kaksosepäilyni, enkä miettinyt sitä vaihtoehtoa enää yhtään. Olihan kohtuni kerran jo ultrattu, ja yksi kaveri siellä vain köllötteli. Eräs ilta kyläreissulla olin ystävän kans saunassa ja päivittelin hälle turvonnutta mahaani: "Tää mun maha kasvaa niin järkyttävää vauhtia että olin ihan varma että täällä on pakko olla kaksoset, mutta eeei siellä ollukkaan ku yks vaan." Olin tuolloin about raskausviikolla 9, ja pahoinvoinnitkin oli alkaneet. Alkuun pärjäsin perus raskauspahoinvointi-vinkkien turvin, ja aattelin jo iloisesti ihmetelleen säästyneeni tällä kertaa hyperemeesin kirolta. Mutta vielä mitä, niin se vaan pasahti päälle, ja viikolla 11. olin jo aika heikossa hapessa. Soitin Porvooseen Naistenpolille, pääsisinkö tippaan. Aijemmista raskauksista kun olin kantapään kautta oppinu että sinne tiputukseen kannattaa hakeutua mieluusti ennemmin ku myöhemmin. (Harmi vaan, että usein lääkärit tuijottaa orjallisesti labratuloksia ja niiden mukaan tekee päätöksen tiputushoidosta, kun taas odottava äiti tuntee "vaaran merkit" omassa olossaan, ja ennakoiva hoito ois kaikista paras ja tehokkain apu. Mutta tästä varmaan paasaan lisää sit myöhemmin.)

Ville vei mut sairaalaan ja pohti, tullakko mukaan sisälle. Hällä oli kuitenkin työpäivä menossa joten sanoin että "Ei sun tarvi, pärjään kyllä yksinkin. Käyn vaan siellä labroissa ja sen jälkeen ne laittaa mulle tippaa jos laittaa. Ilmottelen sitten."
Verikokeiden jälkeen lääkäri otti vastaan ja kyseli vointia ym. Myös yksi kätilö oli paikalla huoneessa. Lääkäri oli itseasiassa sama, joka oli ultrannut silloin keskenmenoepäilyn aikaankin. Labroissa ei ollu vielä silloin mitään suurempia puutoksia näkyvissä, joten lääkäri ei nähnyt tippaa tarpeelliseksi mutta sanoi "Kurkataampas kuitenkin varulta vielä ultralla, miten siellä mahassa voidaan."

Ultrassa näkyi terhakka ja hyvinvoiva sikiö, joka sätki vilkkaasti ja näytti jo ihan ihmiseltä, vaikka pituutta oli vasta sen 4cm. Lääkäri ultrasi kaikessa rauhassa vielä molemmat munasarjat, palasi sitten takaisin kohtuun ja oli jo lopettelemassa kun hän yhtäkkiä rauhallisesti totesi:
"Ahaa. Itseasiassa... täällä onkin kaksi sikiötä."
Minulta pääsi spontaani, äänekäs "MITÄÄÄÄÄH?!" Lääkäri käänsi monitoria minuun päin ja näytti;
"Joo kyllä. Tämä toinen onkin täällä niin takana etten sitä meinannut huomatakkaan."

Menin ihan shokkiin, itkin ja nauroin vuorotellen hokien "Ei voi olla totta, apua, ei voi olla totta!"
Minulla oli aivan hysteerinen olo ja tärisin niin, että ultrakuva pomppi tietokoneen ruudussa. En muista monesti semmosta tunteiden sekamelskaa kokeneeni. Tuntu, ettei tieto mee millään kaaliin ja hoin vaan samaa lausetta niinku jumittunu cd-levy. Kysyin, voinko soittaa miehelleni. Halusin hänet heti paikalle jotta hänkin saisi nähdä. Tiesin, että Ville oli jossain aika lähellä ja pääsisi muutamassa minuutissa sairaalaan ja koitin sitä selittää, mutta en tiiä tajusko ne mun sekavasta puheesta mitään. Lääkäri oli myös jo laittanut kutsun erikoislääkärille, ja sanoi vaan että soitat sitten kun erikoislääkäri on käynyt.

Erikoislääkäri tulikin samantien ja jatkoi tarkempia ultrauksia. Hän totesi että joo-o, kaksi täällä tosiaan näyttää olevan. Naurahin, että "On tätä raskautta hyvän aikaa ootettukkin. Nyt se sitte näköjään antoki isommalla kauhalla." En tosin tiiä avautuko tämä läppäni lääkäreille.

Erikoislääkäri tutki näyttöä tiiviisti ja sanoi sitten:
"Nyt näyttää siltä, että tämä olisi tällainen harvinainen, niinkutsuttu monoamnioottis-monokoriaalinen raskaus."
Sana "harvinainen" kolahti heti korvaani, sillä tällaisessa yhteydessä se yhdistyi mielessäni välittömästi sanaan "vaarallinen".  Lääkäri jatkoikin saman tien: "Ja tällaiseen raskauteen liittyy huomattavia riskejä."

On jännä, että vaikka olin saanut kuulla kahdesta vauvastani vasta noin 4 minuuttia aijemmin ja olin uutisesta aikamoisessa shokissa, iski menettämisen pelko samantien. Katsoin lääkäriä silmät suurina ja kysyin, mitä se tarkoittaa. Lääkäri piti minulle lyhyen esitelmän erilaisista kaksosraskauksista, joista puolet kyllä meni yli hilseen, kun ensikuulemalta ei nuo lääketieteelliset termit oikein iskostuneet päähän. Tajusin kuitenkin lääkärin selvityksestä sen verran, että vauvat ovat samassa vesipussissa ja ettei se ole tavallista. Lääkäri mainitsi myös TTTS:n riskistä sekä napanuorien solmiintumisesta niin että vauvojen hapen saanti estyy. Olin varmaan aika järkyttyneen näköinen, sillä lääkäri sanoi rauhoittelevasti "En nyt halua tässä kuitenkaan mitenkään pelotella." Totesin, että hyvähän se on kuitenkin faktat olla tiedossa ja että näillä mennään. Nousin tutisevin jaloin tutkimuspöydältä, olin aivan pökkyrässä kaikista uutisista.

Käytävällä muistan miettineeni, mihinhän suuntaan tästä ois nyt lähettävä ja mitä mun täytyy tehä seuraavaksi. Lopulta sain sen verran tolkkua itseeni että tajusin että varmaan sitä tuonne ulko-ovelle  päin pitäs mennä. Kaivoin puhelimen takin taskusta ja ihmettelin, miten kerron asian Villelle. Olo oli edelleen aivan hysteerinen, minun teki mieli huutaa, nauraa, hyppiä ja ulvoa, mutta muistin kuitenkin olevani julkisella paikalla, joten koitin kaikinvoimin hillitä sekavaa mieltäni ja käyttäytyä kutakuinkin asiallisesti.  Onnistuin siinä ilmeisesti vähän liiankin hyvin, sillä Ville kertoi myöhemmin ääneni olleen puhelimessa haudanvakava ja hänen luulleen jotain tosi ikävää tapahtuneen. Puhelu meni jotakuinkin näin:
Ville: "Noh, pääsitkö tippaan."
Minä: "Ei laitettu tippaan. Mutta... selvisi jotain muuta."
Ville: "No mitä?"
Minä: "Tuota... haluatko kuulla nyt puhelimessa vai mieluummin kasvotusten?"
Ville: "No kerro!"
(Tässä välissä alko tuntuun että nyt mun täytyy saada jotain omia jalkoja tukevampaa ahterini alle ennen ku voin kertoa uutisen, joten kävelin eräälle penkille istumaan. Varmistin vielä ettei lähietäisyydellä ollut muita ihmisiä, ennen kuin pystyin jatkamaan:)
Minä: "Niitä on kaks."
Ville: "MITÄ?!"
Minä: "NIITÄ ON KAKS!"
Ville: "EI OO TODELLISTA!"
Sitten purskahdimme molemmat hillittömään nauruun. Ville hekotti puhelimen toisessa päässä ja minä hirnuin kaksinkerroin penkillä pystymättä enää pidättelemään tunteita sisälläni. Tuntu hyvältä nauraa yhessä, ja olin myös helpottunut Villen reaktiosta. Hyvän aikaa naurettuamme Ville sanoi tulevansa hakemaan minut. Autossa halasimme lujasti ja nauroimme taas aika tavalla. Näytin hälle tuoretta kuvaa todistusaineistoksi. Tätä, jonka postasinkin jo aijemmin:

Nyrkit pystyssä jo heti alkuunsa. Meijän rakkaat tappelupukarit. 

Emme pystyneet pitämään uutista kahdenkeskisenä hetkeäkään, vaan laitoimme siltä istumalta kuvan myös molempien vanhemmille. Minä lähetin kuvan myös siskolleni valtameren taakse ja soitin kahelle muulle siskolleni. Kotimatkalla oli pakko soittaa myös sille ystävälle, jolle olin päivitellyt vatsani kasvua: "Muistatko kun saunassa sanoin että mun maha kasvaa niin jäätävää vauhtia että aattelin että siellä on pakko olla kaksoset? Et usko, SIELLÄ OIKEESTI ON KAKSOSET!"
Iltaan mennessä oltiin kerrottu uutisesta melkeen koko lähipiirille, ja sen lisäksi googlattu päämme täyteen kaksosraskausinfoa ja ennenkaikkea haettu tietoa mono-mono-raskaudesta. Olo oli todella sekava, kun ilo, odotus, innostus, pelko, paniikki ja epätoivo vaihtelivat vuoristoradan lailla. Seuraavan viikon ajan en pystyny aatteleen mitään muuta kuin kaksosia ja mono-monoa, ja yrittää sisäistää se kaikki. Välillä olin jatkuvaan ajatteluun niin uupunu, että toivoin vaan että päässä ois joku on/off-nappi josta tän asian vois kytkeä hetkeks pois päältä.

Päivä, jolloin kaksosraskaus paljastui, oli perjantai, ja heti viikonlopun jälkeen maanantaille oli jo aikaisemmin ollut varattuna normaali alkuraskauden varhaisultra. Maanantain varhaisultrassa vielä todettiin, että sikiöt todella ovat samassa pussissa ja myös Ville sai ensikerran omin silmin nähdä kaksi vauvaansa. Vointini oli oksentamisen takia mennyt edelleen huonompaan suuntaan viikonlopun aikana, joten jäin ultran jälkeen loppupäiväksi tiputukseen. Olin jo sen verran kuivunut, ettei kanyylia meinattu millään saada laitettua (tuttu vaiva minulla ja ei niin kiva näin piikkikammoiselle). Lopulta hoitajat kutsuivat anestesialääkärin paikalle pistämään, joka hoitikin homman sitten loppuun.

Lisäksi sairaalassa sovittiin uusi käynti heti saman viikon keskiviikolle, jolloin Naistenklinikan erikoislääkäri tulisi Helsingistä Porvooseen. Se olikin hyvä, sillä huomasimme nopeasti, ettei Porvoon lääkäreillä ollut kyseisestä raskaudesta kovin vankkaa tietämystä, vaan saimme heiltäkin ristiriitaista tietoa. Ja ymmärtäähän sen, kun tällaiset raskaudet tosiaan on sen verran harvinaisia, ja Porvoo on kuitenkin suht pieni paikka. Että oppimistilanteita nää on varmaan niille Porvoon lääkäreillekkin.

Keskiviikkona saatiinkin sitten siltä Naistenklinikan lääkäriltä lisää infoa momo-raskauksista, ja kun oltiin keritty jo aika tavalla googlailla ja netistä lukea yhtä sun toista, niin oli mukava saada muutamia faktoja pöytään. Muunmuassa se varmistui, että alatiesynnytys ei tällaisessa tapauksessa tule kyseeseen, sillä ensiksi syntyvän napanuora voisi kiristää mahdolliset solmut niin tiukalle, että toinen vauva menehtyisi. (Momo-vauvojen napanuorat kun menevät vatsassa helposti melkoiseen solmukimppuun vauvojen hyöriessä ja pyöriessä ja vaihdellessaan paikkoja. Muissa raskauksissa napanuorten solmiintuminen ei ole mahdollista molempien ollessa omissa vesipusseissaan.) Loppuraskautta kohden tilan vähetessä vatsassa on riskinä joka tapauksessa napanuorten kiristyminen hapensaannin estäväksi, joten siitä syystä kaikki momo-vauvat syntyvät keisarileikkauksella yleensä viimeistään viikolla 32-33. Tarpeen vaatiessa äiti on sitä ennen jo sairaalassa osastohoidossa, joskus viikkojenkin ajan, jossa napanuorten toimivuutta tarkkaillaan useamman kerran päivässä. Yhdenkin päivän aikana kun voi käydä mitä vaan ja tilanne muuttua äkisti.

Masussa oli mahoton meininki ja näytti jälleen että vauvoilla on kunnon vapaaottelu käynnissä. 

Jatkoa varten sovittiin seuranta kahden viikon välein Porvoon Naistenpolille viikolle 23 asti, josta eteenpäin seuranta jatkuisi Naistenklinikalla Helsingissä. Vaikka mielessä myllersi monenlaisia pelkoja ja huolta, tunsin samalla myös suurta onnea ja iloa joka hetkestä jolloin tiesin vauvojen voivan hyvin ja olevan lähellä, sydämeni alla. Lainaahan lapset aina ovat vanhemmilleen, ja saamme pitää niitä luonamme enemmän tai vähemmän aikaa. Päivä kerrallaan eteenpäin, luottaen että asiat menevät niinkuin ne on meille tarkoitettu. 💙

Laura