ILON JA HUOLEN VUORISTORADASSA

Blogin kuulumiset laahaa reilusti jäljessä. Oon näköjään aika hidas kirjottaja, ja tarviin henkisen rauhantilan jotta kykenen tuottamaan järkevää tekstiä. Ja kun tää arki on enemmän tai vähemmän hurlumheitä, ni sellasta rauhaa on välillä haasteellista löytää. Lisäks oon muutenki ollu aika stressaantunu viimeaikoina, juurikin tän raskauden erilaisten käänteiden ja väänteiden vuoksi. Myös fyysinen olo on jo aika tukala, kun mahan kokokin alkaa vastata täysiaikaista yksösraskautta. Hetkittäin tää kaikki tuntuu kohtuuttomalta. Missä on se paljon hehkutettu keskiraskauden seesteinen ja hyvinvoiva vaihe?! Ei oo paljoo näkyny. (Jos siellä teillä päin näkkyy, ni pyyäkkö käymään meilläki...?)
Toisaalta, voiko tällaisessa raskaudessa seesteisyyttä odottaakkaan? En tiiä. Ainaki kaikki netistä löytämäni MoMo-vauvojen äidit on kertoneet, että raskaus oli henkisesti tosi rankka. Ja samaa kyllä sanoisin itekkin tän kokemuksen perusteella, mitä tähän mennessä on ollut.
(Eiku nyt itseasiassa vähän huijasinki teitä. Muistin juuri, että olihan mulla tuossa joulukuussa hyperemeesistä selviämisen jälkeen semmone reipas viikko, että olo oli hyvä ja mieliki huolista  aikalailla vapaa. Iloitkaamme ja riemuitkaamme siis siitä, jippii!)

Mitä näihin viimekuukausiin on sitten mahtunut?
Kuten muutamassa aijemmassa postauksessa oon maininnutkin, sisältyy samanistukkaisten kaksosten raskauteen tiettyjä riskejä: esimerkiksi toisen vauvan napanuora voi lähteä istukan laitamilta kun taas toisen keskemmältä istukkaa, jolloin keskeisemmällä paikalla oleva napanuora "valtaa" istukasta suuremman pinta-alan. Tällöin reunalla oleva napanuora saa vähemmän verta (eli ravintoa), jolloin vauva kasvaa huonommin. Muistini mukaan Naistenklinikan lääkäri jo heti ensimmäisellä ultrauksellaan Porvoossa tarkisti, mistä kohtaa istukkaa meidän poikien napanuorat lähtevät, ja totesi niiden lähtevän vierekkäin keskeltä istukkaa, mikä on siis tätä asiaa aatellen hyvä merkki sillä molemmilla on yhtä paljon istukkaa käytössään.

Yksi-istukkaisissa kaksosraskauksissa on riskinä myös fetofetaalinen transfuusio-oireyhtymä eli  Twin to Twin Syndrooma, josta käytetään lyhennettä TTTS. Siinä istukkaan muodostuu sikiöiden napanuorten välille vääränlaisia suoniyhteyksiä: toisesta kaksosesta (luovuttaja) virtaa verta toiselle, joka aiheuttaa luovuttajasikiön verimäärän pienenemisen. Se taas johtaa sikiön kehityksen hidastumiseen tai pysähtymiseen sekä lopulta hapenpuutteesta johtuviin vaurioihin. Lisäksi sikiön virtsantuotanto vähentyy tai pysähtyy, mikä taas johtaa lapsiveden vähentymiseen. Lopulta lapsivesi loppuu kokonaan ja vauva on tiiviisti mahdolliseen omaan vesipussiinsa kääriytyneenä.

Toinen sikiö (saaja) puolestaan saa verta liikaa ja "turpoaa". Vauvan sydän rasittuu liiasta verimäärästä ja johtaa lopulta sydänvaurioihin. Saajan virtsantuotanto kasvaa ja lapsiveden määrä lisääntyy. Lisääntynyt vesimäärä aiheuttaa äidille epämukavaa vatsan pinkeyttä ja paineentunnetta. Kohdukaula saattaa avautua jatkuvasta paineesta ja käynnistää ennenaikaisen synnytyksen tai keskenmenon.

Hoitamattomana oireyhtymä on sikiöille erittäin vaarallinen, ja vakava TTTS johtaa 80-100% todennäköisyydellä sikiöiden kuolemaan. Oireyhtymä kehittyy arviolta 10-15%:ssa identtisistä kaksosraskauksista, ja vakavimmat muodot taudista kehittyvät tyypillisesti keskiraskaudessa raskausviikoilla 16-26.
Täysin riskitöntä hoitokeinoa TTTS:ään ei ole, mutta tilannetta voi auttaa lapsivesipunktio, jolloin saajasikiön vesipussista punktoidaan osa vedestä pois. Lisäksi vuodesta 1990 on suoritettu myös laserleikkaus-hoitoja, jossa tähystyksessä istukasta poltetaan vääränlaisia suoniyhteyksiä poikki laserin avulla. Leikkaus itsessäänkin sisältää riskejä, eivätkä kaikki sikiöt siitä selviä. Raskausviikon 26 jälkeen leikkauksia ei enää edes tehdä, vaan selviämistodennäköisyydet ovat paremmat kohdun ulkopuolella. Tällöin päädytään siis sektioon ja vauvojen keskoshoitoon.

Näiden riskien lisäksi tällaisessa mono-mono-raskaudessa (jossa vauvat ovat siis samassa vesipussissa), on riskinä napanuorten solmuuntuminen hapensaannin estäväksi. Solmuuntumisen suurimmat riskiviikot ovat ennen rv 20, (napanuorat kun ovat silloin vielä ohuita ja "liruja" jolloin solmut helpommin menevät tiukalle), sekä loppuraskaudessa rv 32 jälkeen, jolloin tila mahassa alkaa käydä todella ahtaaksi. Raskausviikoilla 20-32 riski on hieman vähäisempi, sillä napanuorat ovat jänteviä ja joustavia, ja vatsassa on vielä tyhjääkin tilaa.

Riskien vuoksi identtisiä kaksosraskauksia seurataan tiivisti. Kaksosraskauden paljastuttua meidän hoitosuunnitelmaksi sovittiin kontrolliultra kahdenviikon välein Porvoon Naistenpolille rv23 asti, jonka jälkeen seuranta siirtyisi Helsinkiin Naistenklinikalle.
On oikeastaan aika mukavaa, että kontrollikäyntejä on näin tiuhaan; on aina niin ihanaa nähdä vauvat ultrassa. Aijemmissa raskauksissa vauvoja on päässyt näkeen koko raskauden aikana ultrassa sen normaalin 2-3 kertaa, ni kyllä ne jää eri tavalla etäisiksi, eikä esim. juurikaan tiiä, minkä näköinen tyyppi sieltä onkaan tulossa. Tässä kaksosraskaudessa tiuhojen ultrausten vuoksi pääsee luomaan syvemmän suhteen vauvoihin jo odotusaikana ja vauvat tuntuukin jo nyt ihan tutuilta. Nykytekniikka on aivan ihmeellistä, ja mekin ollaan saatu pojista 3D-kuvia useampaan kertaan. On myös hauska seurata poikien touhuja; niillä tuntuu olevan ihan omia juttuja jo nyt, ni mielenkiintosta nähä mitähän se tulee olemaan sitte livenä.




Joulukuun ultrissa saatiin ensimmäisen kerran viitteitä mahdollisista ongelmista; vauvojen kokoero kasvoi, lapsiveden määrä lisääntyi, ja juuri pari päivää ennen joulua rakenneultrassa pienemmän vauvan napanuorassa havaittiin blokkia, eli virtaustukosta. Raskausviikkoja oli tuolloin 19+0. Lääkäri koitti rauhoitella mua ja Villeä että ei hän tästä oo vielä huolissaan, mutta soitti kuitenkin samantien Naistenklinikalle meille kontrolliaikaa. Joulu ja juhlapyhät oli kuitenkin edessä, joten saatiin aika Naistenklinikalle 29.12. Meillä oli alkujaan ollut suunnitelmissa lähteä heti joulupyhien jälkeen mun kotipuoleen Etelä-Lappiin, mutta nyt tietenkin päätimme ensin odottaa, mitä seuravassa ultrassa paljastuisi.

Joulu oli rauhallinen ja ihana. Kova huoli tietysti oli vauvoista, mutta varmaan sitä jonkinlainen suojelumekanismikin kytkeyty päälle, ja halusi koittaa ajatella jotain muuta.
Jouluaaton vastainen yö nukuttiin jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan olohuoneessa joulukuusen vieressä koko perheellä. Lapset oottaa tätä kuusen alla nukkumista aina aivan innoissaan, lähes yhtä paljon kuin joulupukkia. ☺



Yöllä valokuvasin nukkuvia lapsiani ja ajattelin heidän näyttävän aivan enkeleiltä.
 Tunsin heistä valtavaa kiitollisuutta. Samalla mielessä myllersi menettämisen pelko sekä harras toive: kumpa ensijouluna näitä enkeleitä nukkuisi kuusen alla neljä! 





Minua niin liikutti tämä Sagan piirros meidän perheen joulusta: vauvatkin piirretty mukaan, osaksi perhettä, vaikka ne vielä mahassa ovatkin. 💛


Seuraavan viikon perjantaina sitten menimme ensimmäistä kertaa Naistenklinikan sikiöntutkimusyksikköön kontrolliin. Viikkoja oli tuolloin 20+1. Se sikiöntutkimusyksikkö on aika kuumottava paikka. Vanhemmat istuvat odotushuoneessa hiljaisina ja vakavina, ja itselleni on monta kertaa tullut tunne että ihmiset syrjäkarein vilkuilevat toisiaan miettien, miksihän nuo ovat täällä ja mikähän nuiden tilanne on? (Mietin siis tätä toisinaan itekkin muista, ja usein tunnen myös meidän olevani tarkkailun alla.) Kukaan ei kuitenkaan rohkene kysyä toisilta mitään. Kaikki tietävät, että kyseisessä paikassa ollaan ongelmien vuoksi ja kaikki ovat varmasti enemmän tai vähemmän huolissaan omista pienokaisistaan. Hienotunteisuus toisia kohtaan on tietysti hyvä asia, mutta välillä olen miettinyt, että huolien jakaminen muiden vanhempien kanssa saattaisi tarjota arvokasta vertaistukea. Toisaalta, löytyyhän nuita vertaistukiryhmiä esim. facebookista ja koenkin saaneeni niistä paljon. Uskon kuitenkin, että aito kohtaaminen ihmisten kanssa voisi tarjota jotain syvempää ulottuvuutta, joka virtuaalimaailmassa jää uupumaan.

Ultrassa nähtiin lääkärin sanoin "vilkas porukka", joka "riehu mahottomasti". Erittäin elossa siis molemmat, ja hyvä niin. Lapsiveden määrä oli tosin taas lisääntynyt, ja pienemmän vauvan napanuorassa edelleen blokkia sekä virtsarakko oli pienempi kuin suuremmalla vauvalla, jolla kaikki näytti puolestaan olevan hyvin ja mallikkaasti. Merkit kuitenkin kertoivat mahdollisesti alkavasta TTTS:stä, mutta vielä oireet eivät kuitenkaan täyttäneet TTTS-diagnoosin kriteerejä. Mono-mono-raskaudessa myös TTTS:n diagnosoiminen on haastavaampaa kuin di-mono-raskaudessa, sillä vauvat tosiaan ovat samassa vesipussissa, joten lapsiveden määrän kasvua tai vähentymistä on hankalampi arvioida. Luovuttaja-sikiöllä on myös yhteisen vesipussin vuoksi aina vettä ympärillään, joka taas pitää virtsarakon toiminnan paremmin käynnissä (vauvat kun juovat vatsassa lapsivettä). Näin ollen luovuttaja-sikiön tilanne on myös mono-mono-raskaudessa parempi, kuin jos hän olisi omassa vesipussissaan di-monojen tapaan. MoMO-vauvat "auttavat" kohdussa toisiaan, ja lääkäri kertoikin TTTS:n olevan mono-mono-raskauksissa paljon harvinaisempi kuin di-monossa. Hän myös kertoi, että lievät TTTS-tapaukset voivat parantua spontaanisti. Nämä olivat meille uutta tietoa jota ei netissä ollut tullut vastaan, ja antoivat hieman toivoa.

Tilanne näytti kokonaisuudessaan siis alkavalta TTTS:ltä, mutta lääkärin mukaan mitään akuuttia ei ollut käynnissä, ja olisi erittäin epätodennäköistä että tilanne yhtäkkiä radikaalisti huononisi. Mikäli kyseessä olisi TTTS, tilanne todennäköisesti etenisi hiljalleen. Niimpä seuraava kontrolli sovittiin 6 päivän päähän. Lääkäri kertoi myös, että  mono-mono-kaksosten istukoita ei operoida Suomessa, vaan mahdollisessa laserleikkauksessa minun olisi matkustettava hoitoon Kööpenhaminaan. Hän aikoi olla jo alustavasti yhteydessä Kööpenhaminaan, jotta siellä olisi valmiina tietoa meistä, mikäli lähtö jossain vaiheessa tulisi. Pohjoisen mummolareissulle lääkäri ei nähnyt mitään estettä, ja kehoitti meitä muutenkin jatkamaan mahdollisimman normaalia elämää ja olemaan ressaamatta liikoja. Niimpä seuraavana aamuna suuntasimme koko perheellä kohti pohjoista uudenvuoden viettoon. Vähän minua etukäteen mietitytti autossa istuminen reipas 700km suuntaansa, mutta automatkat meniki yllättävän hyvin ja kivuttomasti.




Voiko suloisempia enää olla?  





Uudenvuodenaaton löylyissä juteltiin Villen kans, mikä oli kuluneessa vuodessa parasta ja mitä odottaa tulevalta vuodelta. Sekä menneen vuoden paras asia että toiveet uudelle vuodelle oli meillä molemmilla samat: parasta vuodessa 2017 oli parisuhteen parantuminen. Lähipiirimme tietääkin, että avioliittomme on ollu vuosikaudet aikamoista kasvukipuilua ja takkuamista, ja välillä tilanne on näyttäny niin toivottomalta että osa ammattiauttajistaki on nostanu kädet pystyyn meidän kohalla. Kaks keskenerästä ihmistä ku laitetaan yhteen niin vaaranahan on, että siitä ei tuu muuta ko (Tuntematonta Sotilasta siteeraten) "kusipäitä mukuloita". On kuitenki ollu ihan uskomatonta, miten viime vuoden aikana ollaan saatu kasvaa niin omina persoonina, kumppaneina kuin vanhempina. Etenki allekirjoittanut on saanu kattoa peiliin yhen jos toisenki kerran, ja vaikka oman viheliäisyyden ja keskeneräisyyden huomaaminen kirpasee, on se kuitenki aina lähtökohta kasvulle. Tottakai edelleen ollaan keskeneräisiä ja ongelmia ja erimielisyyksiä on edelleen (kelläpä niitä ei olis), mutta jospa semmoset suurimmat kasvukivut ois takana päin. Tammikuussa meillä oli parisuhteen 8. vuosipäivä ja juteltiin, että lähes yhtä hyvältä tuntuu kuin sillo 8 vuotta sitten.

Tohdin näistä parisuhdeasioistaki täällä näin kertoa, koska uskon että ei olla ainuita joilla on siinä ongelmia. Ja muutenkin koitan olla rehellinen ja en halua elää mitään kulissielämää. Niitä joilla on ongelmia parisuhteessa, haluan rohkasta että hakekaa reilusti ja rohkeasti apua, ja jos eka paikka ei auta ni hakekaa toisesta ja jos sekään ei auta ni hakekaa kolmannesta. Ja vaikka tuntus pitkänki aikaa että nyt singutetaan liian pitkälle tätä kaikkea, ni singuttakkaa vielä kerran pikkusen pitemmälle ja koittakaa vielä. (Tää nyt on tämmöne keittiöpsykologin vinkki ja kerron siitä miten oon ite kokenu ja miten asiat meillä on menny. Jokainen tekee tietty omat ratkasut elämässään, enkä ala ketään arvostelemaan. Mutta olen ite onnellinen ja ilonen että me ollaan selvitty monien ongelmien yli.)

Meidän toiveet tulevalle vuodelle oli lyhyet ja ytimekkäät mutta sitäki sisältörikkaammat: kaksi poikaa. Ajatus kaksosista ja siitä, että todella joku päivä saataisiin heidät syliin ja hyvinvoivina kotiin, tuntui (ja tuntuu edelleen) niin uskomattomalta ja kaukaiselta, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Huoli TTTS:stä ja poikien voinnista kolkutteli jatkuvasti takaraivossa. Päivisin pystyin ja jaksoin olla pääosin suht luottavainen ja positiivinen, mutta alitajunta valmisteli mieltä myös huonompaan vaihtoehtoon ja pelot tulivat uniin. Näin lähes joka yö unta, joka toistui suurinpiirtein samanlaisena: olemme Naistenklinikalla ultrassa. Huone on unissa aina sama, tutkimushuone 2, joka on vähän sellainen karumpi ja ankeampi ja vanhemmille näkyvä ultran monitori on kaukana kaapin päällä. Lääkäri ultraa pitkään ja hiljaa, nostaa sitten ultra-anturin vatsalta ja sanoo: "Olen pahoillani, toisen vauvan sykettä ei löydy. Hän on menehtynyt."
Tämän jälkeen herään säpsähtäen, sydän jyskyttäen, itku kurkussa. Sen jälkeen uni ei meinannut tulla enää loppuyönä, ja oli hetkiä jolloin olin täysin varma, ettei tämä kaikki tule päättymään hyvin. Onneksi aina uusi aamu valkeni, tuoden samalla myös toiveikkuuden mukanaan.

Uudenvuoden reissun jälkeen meillä oli heti seuraavana päivänä aika Naistenklinikalle kontrolliultraan. Ajomatkat sairaalaan menee aina vähä sekavissa fiiliksissä. Jännittää ja pelottaa mitä tänään tulee taas kuulemaan. Samalla kuitenkin koittaa pitää päätä kylmänä ja mennä vaan "nollat taulussa". Jollain tapaa tunteita koittaa siirtää syrjään ja ottaa sen hetkinen tilanne vastaan sellaisena kuin se tulee. Mutta kuten aijemmin sanoinkin, pelot ja tunteet tulee uniin, ja myös vähän jälkijunassa, pahimman stressitilanteen lauettua. Ultrassa saatiin hyviä uutisia; pojat olivat taas oikein eloisia ja napanuoran blokkia ei ollut havaittavissa. Lapsivettä tosin oli edelleen reiluhkosti, mutta silti normaalin määrän rajoissa. Lääkäri oli Suomen huippuja, ja hänen olemuksensa ja puhetapansa oli jotenkin tosi miellyttävä ja rauhoittava. Kaikki näytti oikein mainiolta ja TTTS:n merkit olivat hävinneet. Se oli suuri helpotus, etenkin kun lääkäri totesi ultratessaan, että poikien napanuorat lähtevät niin vierekkäin istukasta, ettei niitä voisi TTTS-tapauksessa edes operoida, sillä olisi mahdotonta erottaa mikä suoni menee mihinkin napanuoraan. Jos TTTS tulisikin, tai lapsiveden määrästä koituisi ongelmia, voitaisiin osa vedestä punktoida pois, jolla saataisiin pari viikkoa "lisäaikaa" ja sen jälkeen edessä olisi sektio. Nyt kuitenkin lääkäri näki että voidaan ottaa aikalisä ja seuraava kontrolli varattiin 2 viikon päähän.






Meillä oli ollut aikaisemmin joulukuussa haaveena jatkaa uudenvuoden jälkeen lomaa vielä pohjoisemmaksi Utsjoelle mökille, mutta TTTS-epäilyn ja kontrolliultran vuoksi tulimme uudenvuoden jälkeen heti takaisin Etelä-Suomeen. Nyt kun huoli TTTS:stä oli hellittänyt ja seuraavaan kontrolliinkin oli kaksi viikkoa aikaa, meillä alkoi hirveästi polttelemaan talviloma Utsjoella. Nyt se olisi vielä mahdollista. Myöhemmin keväällä niin kauaksi ei enää varmaan tohtisi lähteä, ja myöskään vauvojen syntymän jälkeen ei varmaan ihan heti tulis lähdettyä Utsjoelle asti. Ville bongasi suht edulliset lennot Helsingistä Ivaloon, ja niimpä aika spontaanisti päätimme lähteä koko perheellä viikoksi Utsjoelle. Matkoihinkaan ei menisi kohtuuttomasti aikaa, sillä lentomatka Ivaloon kestää vajaa 1,5h ja siitä ajomatka mökille pari tuntia.

Tai niin me luulimme. Matkustuspäivästä tulikin kohtalaisen värikäs tapahtumasarja. Ensinnäkin lento lähti aamulla klo 7:15, joten meillä oli lähdettävä kotoa aamuviideltä. Olimme ihan lomarytmissä, joten nukkumaanmeno venähti ja yöunien pituus oli 2-3h luokkaa. Kentällä kaikki sujui kuitenkin yllättävän hyvin, saatiin lasten turvaistuimetkin koneen ruumaan mukaan, ja päästiin sisään lentokoneeseen ilman että kukaan sai itkupotkuraivareita tai pissasi housuunsa. Konekkin nousi ilmaan ajallaan ja lentomatka sujui joutuisasti. Oltiin jo melkein perillä Ivalossa, kun kapteeni kuulutti että Ivalossa on sen luokan lumimyrsky että koko kenttä on suljettu eikä sinne pääse laskeutumaan. Niimpä kone kaarsi kohti Kittilää ja laskeutui sinne. Ilma Kittilässä oli kuin morsian, ja sitä saimmekin sitten yltäkylläisesti ihastella reilu 6 tuntia lentokoneen ikkunoista, odotellen Ivalon lumimyrskyn laantumista. Henkilökunta ei laskenut ketään ulos, ja niimpä sitä jäpötettiinkin sisällä koneessa. ONNEKSI koneessa oli paljon tyhjää tilaa ja me oltiin varattu paikat perimmäiseltä riviltä. Niimpä lapsilla oli (lentokone-olosuhteisiin nähden) paljon tilaa, eikä tarvinu ressata että ois häiriöksi muille ihmisille. Meinas se silti pitemmän päälle huumorintajua koetella, ku nälkäkin alko hiipimään, väsytti sikana ja iskiaskipu vaivasi. Mutta lapset jakso kaikkinensa sen odotuksen paremmin kuin minä. Lapsille tarjoutu myös ikimuistonen hetki kun lentoemännät vei heidät tutustumaan ohjaamoon ja juttelemaan lentokapteenin kanssa.
Henkilökunta tajus jossain vaiheessa myös jakaa ihmisille snäksejä ja ne toki autto, vaikkei se nyt kunnon ruokaa korvaakkaan.




Kyllähän tätä maisemaa kattelee ennemmin ku selkäänsä ottaa. Mutta ois se  kiva joskus päästä perillekki. 


Noh, reilun 6 tunnin jälkeen päästiin nousemaan taas ilmaan ja pian oltiinkin perillä Ivalossa. Siellä sit taisteltiin (tai ööö, siis Ville taisteli, itehän istuin lämpimässä kahviossa lasten kans vetämässä sokerimunkkia kitusiin) jäätyneen auton takaoven kanssa joka ei suostunut avautumaan. Lopulta lapset pakattiin kyytiin etupenkin kautta, jonka jälkeen ensin ruokaostoksille (ruoka on PALJON halvempi ostaa Ivalosta kuin Utsjoelta), ja sitten ajettiin Inariin, jossa pysähdyttiin syömään. Sen jälkeen ajettiin vielä pimeässä ja lumisessa sydäntalvessa Utsjoelle ja mökille, jossa oltiin perillä iltamyöhään. Minä oottelin taas lasten kanssa lämpösessä autossa kun Ville lapioi maantieltä kinttupolun mökille, mökkitiellä kun oli sen 60cm lunta, ja kanto lopuks kaikki kamat autosta sisälle. Että on sitä miehelläkin fyysinen osuutensa tässä raskaushommassa, vaikkakin se tulee välillisesti muitten juttujen kautta.
Kaikenkaikkiaan matka kotoa mökille kesti noin 16h, että se siitä nopeasta matkasta...

Mutta kaikki oli kyllä vaivan arvoista ja meillä oli ihana ja rauhallinen viikko lapin kaamoksessa oman perheen kesken. Minulle tosin iski syksystä asti enemmän tai vähemmän päällä ollut flunssa taas täydellä voimalla, ja kaikki röörit oli niin tukossa että kolmen ihmisen edestä hengittäminen kävi kyllä iha kokopäivätyöstä. Flunssa vaikutti myös yöuniin ja nukuin todella huonosti, noin 3 tuntia yössä. Myös aijemmin kertomani painajaiset ja pelot vaivasivat edelleen öisin niin, että lopulta nukkumaan meneminenkin alkoi tuntua ahdistavalta.

Kovan flunssan vuoksi myös aktiviteetit jäi mun osalta aika vähiin ja vietinkin koko viikon lähinnä sisätiloissa. Ville kävi lasten kanssa luistelemassa, uimahallissa ym, ja sillä aikaa minulla olikin oiva tilaisuus kunnostautua nettishoppailussa. (Eiks se oo kans ihan hyvä aktiviteetti? Vaatii keskittymistä ja toisinaan nopeaa reagointikykyä.)
Oon aina ollu iha sikahuono tilaamaan netistä mitään vaikka usein siinä vois säästää aikaa, energiaa kuin rahaakin. Nyt kuitenkin hankintalista vauvoille on aika valtavan pitkä ja mahan kokokin sitä luokkaa, että tän pallon kans kaupoilla pyöriminen ei oo mikään suurin nautinto. Lisäks Porvoossa on lastentarvikkeita saatavilla super-heikosti, joten netistä tilaaminen tuntu tässä vaiheessa helpoimmalta. Myös TTTS-stressin lauettua alkoi tuntumaan, että ehkä tässä uskaltaa jo jotain hankintoja tehdä ja vähän laidasta uskoa ja valmistautua siihen, että ehkäpä me tosiaan saadaan perheenlisäystä. Niimpä kahlasin läpi facebook-kirppiksiä, tori.fitä, lastentarvikeliikkeitä ja vaatekauppoja, ja sain hankinnat ihan hyvälle alulle.



Onhan nää 44cm vaatteet aivan minejä! 💙
Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jonain päivänä näidenkin vaatteiden sisällä voisi todella olla meidän kaksi poikaamme.



Myös idea tästä blogista syntyi mökkiviikon aikana, ja postasinkin kaksi ensimmäistä blogitekstiäni Utsjoelta.




Tein mökkiviikolla myös töitä; suunnittelin ja maalasin yhden hääkutsun kuvituksen.
Tämä blogin bannerikin syntyi loman aikana.  


Viikko hurahti ohi nopeasti ja pidempäänkin mökillä ois viihtynyt. Kotimatka sujui tällä kertaa ongelmitta ja perille päästiin ihan ajallaan.
Seuraava kontrolliultra oli varattuna 19.1., ja siellä todettiin kaiken olevan pojilla aivan kunnossa, eikä TTTS:stä ollut enää mitään viitteitä. Tällä kertaa vauvat olivat myös sellaisessa asennossa, että lääkäri sai toisen vauvan napanuoran ultrattua koko matkalta vatsasta istukkaan ja hän totesi poikien olevan "vapaita miehiä", eli ainakin sillä hetkellä napanuorat eivät olleet keskenään solmussa. Helpotus ja ilo oli suuri. Huomasin kuitenkin, että huolen lauettua henkinen paine ja stressi iski voimalla jälkijunassa. Tammikuun lopun olinkin tosi väsynyt ja uupunut, ja mielialatkin seilas niinku lastu lainehilla. Onneksi minulla alkoi hoitokontakti Porvoon psykiatrian polilla, jossa saan käydä purkamassa mieltäni ja pelkojani ihan ammattiauttajalle. Kyllä minusta pidetään hyvää huolta, niin kotona kuin terveydenhuollossakin.



kuva: Erika Airas 



Huuh, nyt on saatu vähän eteenpäin päivitettyä kuulumisia. Vielä on viimesen 1,5 viikon tapahtumat kertomatta, mut kirjottelen taas joutessani. Nyt otan kupin kahvia, syön siskoni leipomia suklaapikkukeksejä enemmän ku yhen (ku pojat huuteli tuolta massusta että neki haluaa että älä äiti yksinään siellä herkuttele ku se ois muute iha epistä), kuuntelen keittiön puuhellan rätinää ja oottelen että millon Leena tulee siivoamaan meijän sotkuja. Että onkkaittää nyt aika prinsessan elämää vai mitä.
Son moro!

💛: Laura

Ps. Minut löytää nyt myös Instagramista, käyttäjänimellä @mamietmomo. Postailen sinne fiilistelykuvia vauva-arkeen valmistaumisesta, hankinnoista ja lapsiperheen elämästä ylipäätään.





Kommentit

  1. Ihanaa, että pidät blogia! Meillä mono-mono-tytöt "vuosimallia" 2016 ja voi miten kaipasin tietoa raskausaikana ja jonkun, joka olisi saanut "momot" syliin saakka.. paljon onnea ja tsemppiä odotukseen <3
    Elätte hurjia aikoja henkisesti (ja fyysisesti), muistakaa pitää toisistanne huolta <3
    Itku kurkussa luin tekstiä ja nuo 44-koon vaatteet!
    Meillä kohta 2-vuotissynttärit ja raskausaika sekä tyttöjen ensimmäiset viikot teholla alkavat taas hiipiä mieleen, vaikka niitä miten yrittää pitää syrjässä.. Toki olemme niitä onnellisia, jotka saivat kaksi kääröä kotiin ja lapset kehittyvät "kaapissa kasvamisesta" huolimatta ikäistensä tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten jäänytkin vastaamatta tähän viestiisi... Kiitos paljon! <3 Ihana kuulla että teillä kaikki sai mennä hyvin loppuun asti! <3 :) Toivotavaan että meille käy yhtä hyvin. Mutta uskon tosiaan että nämä asiat jää mieleen pitkäksi aikaa, ja luulen että meilläkin kestää hyvän aikaa toipua henkisesti tästä raskaudesta.

      Poista
  2. Oi että kuinka tuttuja tunteita, ajatuksia ja paikkoja! Itsellä myös ajatukset kaksoshulina arjesta siirtyivät taaksepäin noihin aikoihin. Meillä ei siis mono-mono, vaan mono-di ja TTTS ilmaantui kuvioihin viikolla 16+. Juuri ekalla ajalla mikä oli sikiötutkimusyksikköön, Oysiin. Sitä ennen olin käyny Raahessa äitiyspoliklinikalla. Siellä kaksosuutisesta pökerryksissäny en tajunnut kysellä mitään. Muistan vaan kun lääkäriä kutsuivat katsomaan, kun eivät löytäneet vesikalvorajaa. Epäilivät mono-mono. Enkä itse ymmärtänyt mitään kun pillitin ja riemuitsin ja järkytyin yhtä aikaa. Mutta saivatkin näkyviin kalvorajan. Kotiin mentyäni googlasin ja googlasin ja etsin ja etsin. Luin TTTS:stä ja kaikesta. Panikoin ja yritin rauhottua. Ihan kuin oisin aavistanut jonkun olevan pielessä, kun halusin ehdottomasti miehen mukaan ultraan Oysiin (Yleensä olen käynyt ultrat yksin).
    Ultra oli pe ja tilanne oli se, että TTTS oireet oli. Kolmen päivän päähän uus ultra ja jos tilanne huonontunut, niin lähtö Helsinkiin. Niinhän siinä sitten kävi, lähtö sinne tuli.
    Kaikenlaisten vaiheiden kautta me ollaan kotona kahden ihanan, työlään ja rakkaan kaksospojan kanssa! <3
    Kiitos, kirjoitat ihanasti! Jään kyllä lukijaksesi ja toivon niin kaiken sujuvan hienosti teillä! (Tuolla monikkoryhmässä luinkin jo viimeaikaiset kuulumiset. Hirmuisesti tsemppiä! ❤❤ Päivä kerrallaan, kaikki on eteenpäin! )
    T. Laura K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura! <3 Voin kuvitella että pystyt samaistumaan hyvin, ja minäki samaistun näihin sun kommentteihin. Onhan tää semmonen mankeli jonka läpi tässä mennään että huhhuh.
      Niin ihana että teillä sai kaikki sujui kuitenkin nuinkin hyvin ja saitte pojat syliin ja kotiin! <3 Kyllä tässä joku osa itseä kokoajan valmistautuu myös siihen että joutuukin luopumaan... Mutta tosiaan, päivä kerrallaan eteenpäin. <3 :)

      Poista

Lähetä kommentti