JOKA HETKI MINÄ EN JAKSA

Kaksi viikkoa sairaalaelämää. Monenlaisia tunteita ja ajatuksia on näihin päiviin mahtunut. Alku vaati sopeutumista. Kirjoittaminenkin on tuntunut vaikealta ja hankalalta. Niinpä en ole edes yrittänyt. Olen antanut aikaa itselleni, odottanut oikeaa hetkeä.
Nyt tuntuu kuin tulppa olisi irronnut. Nyt annan sormieni purkaa ulos sen, mitä tunnen sisälläni.

Elämä sairaalassa on rauhallista. Päivät toistuvat kutakuinkin samanlaisina: herään kun kätilö huikkaa minulle huomenet verhojen välistä, käyn aamupissalla, sen jälkeen aamukäyrät jonka aikana karistelen unihiekkoja silmistäni, aamupesut, lounas, ultraus jossain välissä kun lääkäri ehtii, päivällinen, vieraita (ihanaa että niitä on ollut oikeastaan joka päivä!), iltakäyrät, iltapala, iltapesut, nukkumaan.

Huonekavereita tulee ja menee. Minä olen ja pysyn. En jaksa ottaa kaikkiin kontaktia. Joskus sulkeudun päiviksi verhojen taakse omaan pieneen nurkkaani. Toisena päivänä taas voimat ovat erit ja saan ihania ja mieleenpainuvia kohtaamisia erilaisten äitien kanssa. Kuulen ja näen paljon. Tiedän, en ole ainoa jolla on vaikea tilanne. Uuden elämän syntymä ei ole itsestäänselvyys. Elämä tarjoilee meille monenlaisia yllätyksiä, niin iloisia kuin surullisiakin.

Vauvojen vointia tarkkaillaan joka päivä. Toinen heistä kasvaa pienempänä. Hänen napanuorassaan näkyy ajottain virtauskatkosta. Lääkärit pohtivat päivä kerrallaan eteenpäin, vieläkö vauvojen on turvallista kasvaa kohdussa vai onko olosuhteet paremmat vatsan ulkopuolella. Minua pelottaa. Vauvat ovat vielä niin kovin pieniä. Vaikka eloonjäämistodennäköisyydet  on tämän ikäisellä keskosella hyvät, ovat he silti vielä niin keskeneräisiä. Kypsymättömiä. Vammautumisriskit ovat kirjavat.
Minulla on hetkittäin pettynyt olo itseeni, omaan vartalooni. Miksi se ei toimi oikein ja hyvin? Miksi kohtuni ei ehkä olekkaan paras paikka lapsilleni? Enkö kykene pitämään lapsiani turvassa? Miksi kaiken pitää mennä näin?

En jaksa aina olla reipas. Vaikka ehkä pitäisi. Vai pitääkö? En tiedä...

Ei. Ei pidä olla reipas. Mutta kun haluaisin olla. Haluaisin olla reipas, vahva ja rohkea. Haluaisin sanoa: "Minä jaksan. Minä pärjään kyllä. Minulla ei ole mitään hätää. Minulla on kaikki hyvin."

Mutta kun se ei ole totta, ei joka hetki.
Sillä joka hetki minä en jaksa. Joka hetki minä en jaksa olla reipas. Ja minusta tuntuu etten todellakaan pärjää. Ja minulla on suuri hätä! Hetkittäin olen niin hädissäni ja peloissani, että veri tuntuu hyytyvän suonissani ja minun on vaikea hengittää. Ja olen varma, ettei tämä kaikki tule päättymään hyvin. Vauvat kuolevat. Joko molemmat tai vähintään toinen. Tai vammautuvat.
Ja minua pelottaa; miten tulen kestämään sen?








Ja minä itken. Usein. Itken hiljaa verhojen takana omassa nurkassani, suojassa muiden katseilta. Itken hiljaa etten häiritsisi muita. Etten olisi vaivaksi muille. Ja tunnen oloni niin yksinäiseksi. Itken hiljaa ikkunan ääressä vaikka mieli tekisi ulvoa ääneen. Nojaan viileään ikkunalautaan, katson ulos pimeälle sairaalan pihalle ja pelkään. En jaksa käsittää miksi nämä asiat on annettu minulle koettavaksi. Kysyn mielessäni miksimiksimiksi?! Huudan MIKSI?!








Huudan Luojalleni, olen niin vihainen: "Miksi elämä menee näin?! Näetkö minut, miksi annat minun kokea tällaista?! Minä en kestä ja jaksa! Minua pelottaa, näetkö kuinka kauhuissani olen?! Näetkö kuinka yksinäinen olen? Näetkö tämän pelon, surun ja ikävän sisälläni? Minulla on ikävä kotiin! Haluan kotiin! Miksi minä en saa kokea onnellista ja helppoa odotusta? Miksi minun raskauteni ovat aina niin vaikeita?! Haluan perheeni luokse! Haluan valmistautua yhdessä rakkaitteni kanssa vastaanottamaan uusia perheemme jäseniä; haluan pyykätä lasteni kanssa pikkuruisia vaatteita ja laskostaa ne lipaston laatikkoon, haluan pedata vauvoille pedin valmiiksi. Haluan miettiä yhdessä mieheni kanssa millaiset rattaat, turvakaukalot, uuden tilavamman auton ostamme. Minun pitäisi olla perheeni luona. Lapseni tarvitsevat minua! Minä tarvitsen heitä! Ei ole oikein että joudun olemaan erossa heistä! Haluan iltaisin antaa lapsilleni hyvänyön suukon, silittää heidän hiuksiaan ja peitellä heidät lämpimän peiton alle. Haluan lukea heille iltasadun, laulaa iltalaulun ja istua lastenhuoneen keinutuoliin odottamaan heidän nukahtamistaan. Tahdon katsella heidän kauniita, levollisia kasvojaan kun he nukkuvat. Minulla on ikävä puolisoani, haluan iltaisin nukahtaa hänen viereensä, haluan aamuisin herätä hänen vierestään! Miksi laitat koko perheen kärsimään näin?! Miksi laitat minut ikävöimään perhettäni ja pelkäämään vauvojeni puolesta? Missä on kohtuus?!"
Olen vihainen ja uhkailen Luojaani: "Anna kaiken mennä hyvin tai en usko sinuun enää ikinä!"








Toisena hetkenä taas vapisen, ja käperryn ja kömmin kohti Luojaani kuin poikanen emonsa kainaloon turvaa hakien. Tunnen, ettei minulla ole mitään muuta tahoa johon turvani panna. Minun on vain luotettava. Minun on vain elettävä. Uskottava. Otettava vastaan se mikä minulle on tarkoitettu. Hyväksyttävä se. Ja rukoilen; ole minulle lempeä, anna minulle voimia.
Ja tiedän, että Luojani katselee minua hyväksyvästi ja rakastavasti. Hän ei suutu kiukutteluistani.



Usein olo on epätodellinen. Tuntuu kuin katselisin elokuvaa tai lukisin kirjaa naisesta jolle tapahtuu tällaista. En sisäistä, että tämä kaikki tapahtuu tosiaan juuri minulle, että olen itse keskeinen henkilö tässä tarinassa.

Hetkittäin minun on edelleen vaikea ymmärtää että vatsassani kasvaa tosiaan kaksi ihmistä. Tuntuu, etten ole edes sitä asiaa kerinnyt sisäistämään, koko raskaus kun on ollut yhtä selviytymistä, pahoinvointien, huolen ja stressin kanssa tasapainoilua. Resurssit eivät ole riittäneet käsittelemään edes perusasiaa; kahta uutta ihmisenalkua jotka kasvavat sydämeni alla. Raskaudessa on ollut ihan liikaa kaikkea muuta kuormaa kaksos-uutisen päälle.

Toisaalta taas koen vahvasti, että minulla on jo neljä lasta; kaksi maailmassa, kaksi kohdussani. He kaikki ovat lapsiani yhtä paljon, olen heidän kaikkien äiti. Pelkään jokaisen heidän menettämistä yhtä paljon. He ovat sydämessäni samalla viivalla.










Sitten. Toisena hetkenä kaikki on hyvin. Muistan ja näen kirkkaasti: lapsi on lahja! Kaksi lasta on kaksinkertainen lahja. Mahdollinen erityislapsi erityislahja. Ja mietin ihmetellen ja ihastellen: "Minulleko? Ihanko oikeasti? Kiitos! En ansaitse tätä. Teen kaikkeni, jotta olen tämän lahjan arvoinen."

Ja luotan; kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Minun on hyvä ja turvallinen olla. Olen kiitollinen siitä mitä minulle on annettu. Koen olevani etuoikeutettu. Ja tiedän; nämä kokemukset kasvattavat minua, vielä en tiedä miten, mutta uskon että jonain päivänä näen; näen syyn tälle kaikelle, näen mitä hyvää se on tuonut minulle ja perheelleni, näen että kaikki tämä on minulle ja meille tarkoitettu. Ja olen kaikesta tästä kiitollinen.

Olen kiitollinen siitä, että minusta ja vauvoista pidetään huolta. Yhtenä hetkenä itken ja olen peloissani, kohta avaan internetin ja luen uutisen Syyrian naisista ja lapsista jotka vapisevat kauhuissaan Aleppon kellareissa. Ja ymmärrän kuinka hyvin minulla on asiat. Ja itken myötätunnosta, sillä tiedän kuinka paljon nainen kellarissa pelkää lapsensa puolesta. Uskon, että äidin pelko lapsensa puolesta on tunteena sama, olkoon äiti ja lapsi missä päin maailmaa tahansa, missä elämäntilanteessa tahansa. Mutta verrattuna naiseen Aleppon kellarissa, minulla on enemmän toivoa. Minulla on turvallisempaa. Minulla on ihmisiä ympärilläni, jotka tekevät kaikkensa jotta minä ja lapseni voisimme hyvin. He auttavat meitä. Kukaan ei tahdo meille pahaa, kukaan ei tahdo satuttaa meitä.

Ja tiedän, että kotona pärjätään ja voidaan hienosti. En ole niin korvaamaton kuin luulen. Asiat järjestyvät. Puolisoni on ihana ja hyvä isä, hän pitää lapsistamme huolta. Hän saa arjen rullaamaan ilman minuakin. Hänen osansa ei ole kevyt vaan hänellä on rankkaa myös. Mutta kuitenkin lapseni ovat turvassa ja heidän tarpeistaan huolehditaan.  Ja sukulaiset, ystävät ja yhteiskunta auttavat meitä. Ja lapsetkin osaavat paljon jo itse. Kaikille meille tämä on kasvamista. Hetkittäin kasvaminen tekee kipeää ja tuntuu vaikealta, mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin hyvä asia ja hyödyttää meitä kaikkia.







Ja aurinko paistaa. Tunnen jo kevään kun aurinko valaisee ikkunan läpi vuoteelleni ja lämmittää poskeani. Ja minä suljen silmäni ja ajattelen kahta pientä poikaani sydämeni alla, kahta pientä taistelijaani jotka selviävät. Jotka saan vielä syliini. Joiden pieniä varpaita ja sormia ihastelen. Joita katselen ihmetellen; kuka tämä on? Mistä on tullut hän, tämä pieni uusi ihminen joka hetki sitten vielä ei ollut maailmassa mutta joka nyt on?
Ja tunnen pienuutta ja nöyryyttä Luojan suuren ihmeen ja luomistyön edessä.









Ja minä mietin; kesällä köllöttelemme lämpimänä päivänä kotipihan jalavan varjossa viltin päällä koko perhe, syömme jäätelöä ja tunnemme olevamme maailman onnellisimpia. Ja kuuntelemme taas Saariston lapsia, ja minua liikuttaa vanhat, tutut kohdat, joissa on niin paljon viisautta:
"Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä - kun se parasta on ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itseasiassa hieno juttu: yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vasta savustettua silakkaa ja uusia perunoita."




Uskaltaudun tähän loppuun laittamaan vielä runontyngän, jonka raakileen kirjoitin esikoiseni odotusaikana, ja jonka löysin pöytälaatikosta suttupaperilla toista lastamme odottaessa ja kirjoitin puhtaaksi.
Nämä tunteet ovat vahvasti läsnä myös nyt.





ODOTAN SINUA

Minä kaipaan sinua, pikkuinen,
vaikka sinua vielä edes tunne en.
Olet toive, rukous hiljainen,
olet lahja, rakas lapsonen.

Minä odotan sinua, pikkuinen,
yli talven, yli kevään keltaisen.
Minä odotan kun kasvavat puut,
huojuvat heinät ja vaihtuvat kuut.

Minä kannan sinua, pikkuinen.
Kehtosi on lämmin ja pehmoinen.
Olet lähellä, turvassa uinuen,
minä kannan sinua alla sydämen.

Minä rakastan sinua, pikkuinen.
Tahdon silittää sinua hellien.
Tahdon korvaasi kuiskata suudellen:
"Tervetuloa, lapseni suloinen."



Rakkaudella,
Laura




Kommentit

  1. Miten koskettavia, puhuttelevia tekstejä sinulla! <3 Kahden viimeisen postauksen kohdalla kyyneleet ovat olleet herkässä. Voimia, kärsivällisyyttä ja levollista mieltä viimeisiin viikkoihin ennen vauvojen syntymää! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3 <3 Hetkittäin voimia ja levollista mieltä tosiaan tarvis sen extra-annoksen. Mutta onneksi on myös hetkiä jolloin niitä on riittävästi. <3 :)

      Poista
  2. Tämä kosketti. Kaunis runo!
    Tuli paljon muistoja, itsekin samaisella osastolla pötkötellyt useita viikkoja vauvaa odotellen.
    Voimia, urheutta ja tyyntä mieltä sinulle. ❤
    -I

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3 Varmaan herättää muistoja; on tämä sairaala-elämä niin oma maailmansa. Toivottavasti teillä kaikki sai sujua hyvin loppuun asti? <3

      Poista
  3. Se osasto on ihmeellinen paikka. Näkee monenlaista: iloa, surua, pelkoa, hämmennystä. Itse makasin siellä kaksi viikkoa. Aika monta leikkausta odottavaa, käynnistystä odottavaa, käynnistynyttä synnytystä, suru-uutista, ilonkyyneltä ehdin noiden viikkojen aikana nähdä.
    Voimia ja jaksamista odotukseen! Hämmästelen omia kaksosiani joka päivä. Miten on mahdollista, että juuri minä olen saanut kerralla kaksi noin suurta lahjaa. Jälkeenpäin ajattelee, että koko raskas raskaus oli sen vaivan arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, elämän kirjo on aika monipuolisesti edustettuna täällä osastolla. Silmiä avartava kokemus, vaikkakaan ei mitään kevyintä settiä.
      Kiitos! <3 Ihana kuulla että koet kaiken olleen vaivan arvoista. :) Siihen haluan uskoa että itsekin koen niin kunhan tämä kaikki on ohi!<3

      Poista
  4. Niin tuttuja tuntemuksia... Eläydyin 100%. Kirjoittaminen on voimaannuttavaa. Rehellisyys vapauttaa. Ja tarjoaa vertaistukea. Voi olla ite antajana, mutta samalla myös saajana. See you in a bit, sister.♡♡ :-) ~Saana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! <3
      Rehellisyys vaatii välillä aika paljon rohkeutta, tai ainakin itseä se pelottaa, ja jokainen "julkaise"-painallus vaatii henkistä kamppailua. Pohtii, pitäiskö tekstejä "siistiä" ja jotenkin kaunistella. Kuitenki aina oon tullu siihen lopputulokseen että en voi olla sinut näitten kirjotusten ja itteni kanssa ellen oo täysin rehellinen ja oma itseni.
      Ja jo nyt tämän lyheyn bloggausurani aikana oon nähny mitä hyvää se tuottaa; kuinka helpottavaa on purkaa näitä asioita ulos, ja kuinka ihania viestejä oon ihmisiltä saanut kun he kertovat omista kokemuksistaan tai löytävät samaistumispintaa näistä. Se todella on voimaannuttavaa ja antaa niin paljon merkitystä tähän kaikkeen. <3 Nähdään pian, sisko rakas! <3

      Poista
  5. Apua.. Sä saat kirjoituksillas itkupadot aukeemaan ja tuntemaan sellaisia tunteita, joita ehkä itse raskausmatkalla ja sen yhtäkkiä katkettua sekä vauhdilla aloitettua keskosmatkaa ei ole ehtinyt tuntea. On työntänyt syrjään niitä tunteita ikäänkuin, että käsitellään sitte kun keretään. Päivä vain ja hetki kerrallansa.. Minulle osastoaika(lyhyt) avasi kyllä silmiä ja pisti asioita mittasuhteisiin. Ihailin heidän urheuttaan, jotka 7 viikkoa olivat maanneet vessaluvalla tai ilman ja saivat sen verran viikkoja kasaan, että saivat kävellä itse ja käydä syömässä yhden ruoan päiväsalissa/ päivä.
    Sinniä ja voimia päiviin!❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 <3 !!! Halauksia sinulle ihan hirveesti! Voin niin kuvitella että päivät on olleet sellaista selviytymistä ettei tunteille oo jäänyt aikaa tai tilaa. Itselläkin meni täällä osastolla tosiaan sen kaks viikkoa semmosessa sumussa ettei tunteista ottanut selvää. Kunnes kaikki ryöpsähti yhtäkkiä esiin ja kirjotin siltä istumalta tän postauksen. Jos vauvat olisivat jo syntyneet, ei tätä ryöpsähdystä ois ehkä tapahtunut, vaan "selviytymismoodi" ois jatkunu ja tunteiden pintaan pulpahtaminen siirtyny jonnekkin myöhempään ajankohtaan.

      Mutta tosiaan, itekkin ihailen näitä jotka makaa täällä viikkokausia vuodelevossa! Heihin verrattuna koen pääseväni helpolla tässä sairaalaelämässä. Tai heihin verratuna, joilla on kovia kipuja. :( Itse saan kuitenkin liikkua ja olo kivuton, mitä nyt iskias ajoittain vaivaa mutta se on loppujen lopuksi pientä sekin.
      Kiitos paljon! <3 Ja voimia ja aurinkoisia päiviä myös niin sinulle, vauvoille kuin koko perheellekkin! <3 :)

      Poista

Lähetä kommentti