MATKAPAHOINVOINTIA MAROKOSSA

Tyhmänrohkeaa, ajattelematonta, turhaa riskeeraamista vaiko sittenkin ihan normi elämää? En oo vieläkään varma mihin kategoriaan tää reissu kuului, mutta joka tapauksessa lähdin marraskuun alussa siskoni Venlan ja hyvän ystäväni Erikan kanssa viikoksi Marokkoon, Marrakechiin. Marokon matkasta oli haaveiltu jo kauan ja liput varattiin elokuussa, ennen raskaaksi tuloani. Lähtö oli lauantaina 4. marraskuuta, ja viikkoa aijemmin perjantaina olimme saaneet kuulla kaksosraskaudesta.

Reissuunlähtöviikon maanantaina oli edellisessä postauksessa kertomani varhaisultra, jonka jälkeen jäin sairaalaan tiputukseen pahoinvointien vuoksi. Sängyn pohjalta laitoin matkakavereille viestiä, että nyt taitaa tällä likalla jäädä reissu väliin. Olo oli sillä hetkellä sen verran jäätävä, että reissuunlähtö tuntu aika kaukaselta ajatukselta. Mutta sitten tapahtui jotain; nesteytys autto niin että oksentaminen loppui ja pystyin syömään ja juomaan kutakuinkin normaalisti. Tiistaina päätin, että jos en loppuviikon aikana oksenna kertaakaan ja jaksan joka päivä ulkoilla, uskaltaudun lähtemään reissuun.

Reissua edeltävänä keskiviikkona kun Naistenklinikan lääkäri tuli ultraamaan ja palaveeraamaan Porvooseen, kysyin myös hänen mielipidettään reissusta. Jos hän pitäisi reissuunlähtöä huonona ideana tai arvelisi sen jotenkin vaarantavan vauvojen terveyttä, en lähtisi. Lääkäri kuitenkin sanoi minulle, että niillä raskausviikoilla (joita oli silloi kasassa n.12) ei voi tehdä yhtään mitään suuntaan tai toiseen vauvojen hyvinvoinnin kannalta. Esimerkiksi keskenmenoa ei voi mitenkään estää, riippumatta siitä olenko Suomessa vai Marokossa. Tärkeintä reissuunlähdön kannalta olisi, oonko ite siinä kunnossa että jaksan matkustaa ja pysyykö nesteet ja ruoka sisällä. Ylipäätään hän kehotti mua jatkamaan niin normaalia elämää kuin mahdollista, sillä se olisi niin vauvojen kuin mun itseni kannalta parasta. Reissun suurin riski vaikutti olevan listeria, joka on yksi ruokamyrkytyksen aiheuttavista bakteereista ja sikiölle vaarallinen.

Googlasin useana päivänä eri matkanjärjestäjien, bloggareiden ja suurlähetystön sivuja etsien tietoa Marokon hygieniatasosta ja turvallisuudesta. Useasta lähteestä luin, että turistiripuli ja ruokamyrkytykset ovat Marokossa suhteellisen harvinaisia, ja että huolehtimalla perushygienista, syömällä turisteille suunnatuissa ravintoloissa ja välttämällä katukeittiöitä pärjää jo pitkälle. Suurlähetystön sivulta luin myös, että Marokon suurin turvallisuusriski on liikenne, joka on kaaottinen. Varmistin myös vakuutusyhtiöstä, että matkavakuutukseni kattaisi mahdolliset raskaudesta johtuvat sairaalahoidot ja sairaskuljetuksen kotimaahan.

Perjantaina ilmotin reissukavereille että hip hei, pääsen kuin pääsenkin lähtemään matkaan! En ollut oksentanut maanantain jälkeen ja oloni oli normaali. Etova olo tuli ainoastaan, jos olin liian pitkään syömättä. Sovittiin myös yhessä, että panostetaan ruokaan, välttäen yhtään arveluttavia ravintoloita. Marrakechista löytyy todella edullista ruokaa, mutta turistiravintoloissa hinta on tuplasti kalliimpaa. Suomen hintatasoon nähden turistiravintoloiden hinnat oli aika samaa luokkaa kuin Suomessa, tai himpun verran edullisempia. Peruslounaan tai päivällisen söi noin 10-15 eurolla.
Ruoka teki siis aijempia suunnitelmia isomman loven reissubudjettiin (joka ei alun alkaenkaan ollut mikään järin leveä), ja se taas tiesi shoppailun ym. jäämistä vähän vähemmälle, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunu niin tärkeältä. Muutenkin oltiin koko rupusakki enemmän tai vähemmän väsyneessä elämäntilanteessa, pienessä flunssassa yms. ja kaipasimme ennen kaikkea rentoutumista, ja päätimmekin ottaa reissun iha levon kannalta. Marrakechissa ja sen lähiympäristössä riittäisi puuhaa ja nähtävää, mutta aateltiin mennä aivan fiilispohjalta, ja tehä rientoja tasan sen verran kuin oikeesti jaksaa.

Miten reissu sitten meni?
Jos alotetaan mukavista kokemuksista, niin ihan ekana täytyy mainita matkaseura. Olin reissussa kahden mulle tosi tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa. Ihmisten, jotka tuntee mut läpikotaisin. Ystävien, joihin luotan 100%, ja jotka on auttanu ja nostanu mua yhessä ja sadassa eri tilanteessa vuosien varrella.  Heidän kanssaan oon kokenu lukemattomia niin riemun kuin raivonkin hetkiä. Ollaan kaikki sopivasti tulisia tempperamentteja, ja sitä kautta löytyy ymmärrystä, jos jollakulla hetkellisesti tunteet vähä kuohahtaa ja läikkyy yli. Koen, että sellasten ihmisten kans on turvallista olla reissussa, kun tietää ettei välit muutu siitä miksikään, vaikka ei jaksaiskaan koko ajan olla niin "särmänä", vaan että on lupa olla just sellane ku on. Venla on siskoni ja Erika vähintäänkin sielunsiskoni. Näiden tyyppien kans lähtisin uudestaan reissuun ihan milloin vaan! Kiitos teille, rakkaat Erika ja Venla, ootte painonne arvosta kultaa!

Mukavana muistona on mieleen jäänyt myös yhteinen illallinen toisen suomalaisen matkaseurueen kanssa. Vaikka suurin osa oli toisilleen ennestään tuntemattomia, ei tarvinu kyllä yhtään jännittää, vaan yhteinen taajuus löyty heti ja ilta kului nopeasti naurun ja hyvän ruuan parissa.

Paras matkaseura.💛  Vasemmalla Venla ja oikealla Erika.

Venla. Medersa Ben Youssefin koraanikoulu oli kaunis paikka.

Le Jardin Secret ja Erika

Toisena positiivisena asiana sanoisin ilmaston, joka oli ainakin nyt marraskuussa tosi miellyttävä. Mää kun oon tämmöne herkkis, ni mulla tulee helposti joko liian kuuma tai liian kylmä ja sitte on kokoajan epämiellyttävä olo. Marrakechissä oli pääosin just sopivan pehmeä ja lämpöinen ilma, sellane että tarkeni hyvin kesävaatteilla, mutta kuitenkaan ei hiki valunu solkenaan. Iltaa kohti auringonlaskun jälkeen viileni mukavasti niin että sai laittaa villapaidan päälle.

Illan viiletessä Medinan keskustori Jemaa el-Fnaa täyttyi ihmisistä, valoista, musiikista, rummutuksesta ja tuoksuista.

Majorelle Garden oli oikea paratiisi meluisan Marrakechin sydämessä.

Kolmantena asiana mainitsen paikalliset ihmiset. Marokkolaiset oli todella ystävällisiä ja avuliaita, ja meidän Riadin työntekijät Nadia ja Dounia aivan ihania!

Majatalomme Riad Souad oli pieni, kaunis ja kodikas, ja henkilökunta sydämellistä ja avuliasta!

Kotiovi.

Kauhukertomukset iholle tunkevista kaupustelijoista ja häiriköivistä miehistä mietitytti vähä etukäteen, mutta enemmän häiriköintiä oon kokenu vaikka ihan Helsingin rautatieasemalla kantasuomalaisten miesten taholta. En myöskään kokenu koko reissun aikana itseäni millään tavalla uhatuksi. Paitsi liikenteen osalta, joka tosiaan oli aikamoisen hullua. Kapeilla kaduilla sai kyllä kattoa tarkkaan mihi astuu eikä äkillisiä sivuaskelia kannattanu juuri ottaa ettei jääny mopon jyräämäksi. Mopoja nimittäin oli PALJON ja niillä ajettiin KOVAA! Jos edessä oli muutamaki metri tyhjää tilaa, ni ei muuta ko hana pohjaan vaan. Muutenki kaduilla kulki autot, aasit, mopot ja lastenrattaat kaikki iloisessa sekamelskassa. Näin kokonaisia perheitä (vanhemmat + 3 lasta) sulloutuneena yhen pappatunturin päälle. Ja kypärä päässä korkeintaan isällä. Sitten ajaa posotettiin iloisesti kuuttakymppiä kunnes eteen tuli risteys, auto tai aasi, jollon sitte iskettiinki reippaasti jarru pohjaan. Eikä kellään tehny ees tiukkaa pysyä kyydissä; vähän toisella käjellä pijettiin äitin hameenhelmasta kiinni ni hyvin pärjäs. Kysyttiin meidän riadin autonkuljettajalta, tapahtuuko kolareita usein, ja hän vastasi että "Ei, sillä ihmiset eivät tykkää koskettaa toisiaan."
Varsin fiksua mielestäni.

Mutta jos sitten niitä vähemmän kivoja asioita. Ni sanottasko vaikka näin, että ei mun ehkä toista kertaa tarvi raskaana lähteä Marokkoon. Ja muutenkin varmaan kuluu vähän aikaa ennen kuin Marokkoon tekis mieli palata, sen verran voimakkaat tunnemuistot sieltä jäi. Pahoinvointi nimittäin palasi kolmantena päivänä. Se sitten värittikin aika vahvasti koko loppureissua, mikä on kyllä tosi sääli, koska se vaikutti niin paljon siihen fiilikseen mikä reissusta jäi. Kun ees katon reissukuvia, sisälläni alkaa vellomaan ja haistan taas nokassani ne kaikki tuhat ja yksi tuoksua ja hajua jotka kadulla leijaili ja sekoittui vähintäänkin mielenkiintoiseksi miksaukseksi. Hyviä tuoksuja oli paljon; mausteita, yrttejä, kasveja, sekä katukeittiöistä kantautuvia taivaallisia kypsentyviä ruokia. Mutta sen vastapainoksi, auta armias, mädäntyvät roskakasat, aasin eritteet niin läjinä kuin nesteenä, härskiintynyt kala, pilaantuva liha, mopojen pakokaasut, kissanpissa, pistävät suitsukkeet, savunhaju, ihmishiki... Ja taivaalla porottava aurinko, joka lämmöllään kruunasi kaiken.

En tiiä miltä nää kaikki hajuelämykset tuntu normaalin ihmisen nokkaan, mutta voin sanoa että näin raskauden herkistämän hajuaistin kanssa kokonaisuus oli hetkittäin lähes tajunnunräjäyttävä. Kuljin suurimman osan ajasta kadulla huivi naaman edessä, suun kautta hengittäen, yökkäillen ja taistellen oksennusrefleksiä vastaan. Reissusta palattuani minulta meni 1,5 kuukautta ennen kuin kykenin tyhjentämään matkalaukun, pesemään mukanani olleet vaatteet ja ottamaan ne taas takaisin käyttöön. Pelkkä reissussa mukana olleiden tavaroiden ja vaatteiden näkeminen palautti mieleeni Marrakechin hajuelämykset niin voimakkaasti, että laatta lensi. Kaikista voimakkaimmin reagoin vaaleanpunaisiin muovipusseihin, joihin torikauppiaat usein pakkasivat ostokset. Pussin pinkki väri ja kahiseva ohut materiaali sai oksennuksen samantien nousemaan suuhuni. Näin jälkikäteen tämä kaikki kyllä naurattaa jopa itteäniki ja miettii että miten sitä muka voiki olla näin herkkä. Mutta näköjään vaan sitä voi.

Viimeisinä reissupäivinä oksentelin, ja totta puhuen mua pelotti kovasti, saanko riittävästi nesteitä pysymään sisällä. Oltiin muutama päivä aijemmin ajettu Marrakechin sairaalan ohi, ja täytyy sanoa, ettei laitoksen ulkomuoto ollut omiaan herättämään suurempaa luottamusta. Minua kauhistutti ajatus joutua sinne tiputukseen. Tosin suurin osa Marrakechin rakennuksista ja katunäkymä ylipäätään oli tosi ränsistynyt ja välillä sitä ihan hämäänty ja hämmästy, kun joku rakennus saatto ulkoapäin olla iha pommi, mutta sisälle astuessa näkikin vaan marokkolaista kauneutta, mosaiikkia, väriä ja viimeisteltyjä yksityiskohtia joka puolella. Siitä huolimatta en ollut erityisen halukas ottamaan selvää, pätikö tämä myös sairaalan kohdalla.

Tämäkin ravintola oli hyvä esimerkki siitä, kuinka sivukujalla sijaistevan röttelön sisäpihalla aukeaakin kauneutta kaikkialla.

Reissussa koin myös ensimmäiset (myöhemmin hyvin tutuksi tulevat) kuumotukset vauvojen liikkeistä, sillä ennen reissua tunsin vauvojen potkut tämän tästä (he kun ovat kovin eläväistä sorttia ja olen joka raskaudessa alkanut tuntemaan liikkeet todella varhaisilla viikoilla), mutta Marokossa liikkeitä ei tuntunut juuri ollenkaan. Tähän päälle vielä tapahtuma, kun heti reissun ensimmäisen aamupalan jälkeen kaikessa sulavuudessani ja eleganttiudessani kompastuin riadin aulan hurjassa 7cm porrasaskelmassa, ja mätkähdin päistikkaa aulan laattalattialle. Oon jotenki niin lahjakas näissä... Noh, maha kuitenkin paisui reissuviikollakin kuin pullataikina, niin se antoi kuitenkin toivoa, että ehkä siellä jotain elämää kuitenkin vielä on.

Reissussa oli meneillään 13. raskausviikko ja maha alkoi kunnolla näkyä.

Kaikenkaikkiaan olin erittäin helpottunut kun pääsin takaisin Suomeen. Eikä mua haitannut tippaakaan, vaikka Suomessa oli paluupäivänä mitä ankein marraskuun keli; lämpöä sen plus kaks astetta ja vettä tihuutti. Mutta ah, ette uskokkaan miten ihana oli hengittää puhasta ja raikasta ilmaa! Sitä todella oppi arvostamaan siellä Marrakechin pakokaasujen täyttämillä kaduilla.

Laitetaan tähän loppuun vielä muutama reissukuva lisää. Nyt kun näitä kuvia on tässä pari päivää taas pyöritelly, ni alkaa jopa tuntumaan siltä että voishan sitä joskus vaikka lähteä Marokkoon uudestaanki. Esimerkiksi paksun lompakon ja ison matkalaukun kanssa. ;)

Nään niin itteni kylpemässä tossa ammeessa.
(Tosin amme ei ois enää sillo tuossa kadulla, vaan mieluiten omassa, teemaan sopivassa kylppärissä.)
Tällane rentoutumispaikka oiski varmaan todella tarpeen, kunhan vauva-arki lähtee rullaamaan.

Voisin kyllä ottaa nää kaikki vaikka iha ilimaseksi. Ei tekis yhtään tiukkaa.

Viimeseks vielä kuva näistä parhaista!

Lämpöä ja iloa Sinulle talven pakkasiin!

Laura