VEISAAN ITKUVIRREN

Tässä on reiluun viikkoon mahtunu taas yhtä sun toista tapahtumaa, ni on kova tarve purkaa pääkoppaa. Tästäkin kirjotuksesta tulee todennäköisesti taas yks valitusvirsi, mutta sille on sitte tarvetta. Että lue sillä varauksella.

Edellisessä postauksessa kerroinkin, että TTTS-huolen helpottuessa minuun iski stressin aiheuttama väsymys. Oon ollu tosi uupunu, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Mielialat tuntuu seilaavan valon nopeudella hymysuusta ärtymyksen kautta märykohtaukseen. Että ennalta-arvattava ja turvallinen äiti tässä, terve! Ja mukava puoliso siihen päälle tietty olen myös, oikeinki rakastettava ja suloinen, juuh...
Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä, kun tuntuu ettei mulla oo paukkuja olla lapsilleni omien arvojeni mukainen vanhempi. Lisäks sosiaalinen elämä on taas vähän niin ja näin. Kiitos kaikki te rakkaat ystävät, jotka laitatte mulle viestiä eri kanavissa ja anteeksi kun vastaamiseni kestää kauemmin kuin laki sallii. Jotenkin elän vaan jossain omassa kuplassa, jossa päivät on enemmän ja vähemmän selviytymistä tunnista toiseen.

Mahakin on tosiaan jo aikamoinen möhö, joten olo on kokoajan tukala.  Muutenkin tää kaksosraskaus on fyysisesti aivan omaa luokkaansa verrattuna nuihin yksösraskauksiin. Aijemmissa raskauksissa mulla on ollut tällane olo about viikot 37-40, eli aivan ne vikat viikot, kun oottaa vaan että synnytys käynnistys ja pääsis jo mahasta eroon. Nyt olo on ollut tällainen jo useamman viikon. Tänään on rv 26+4. Parhaassa tapauksessa (= pojille ei tule suurempia ongelmia ja sektio on noin 32. viikolla) maha kasvaa tästä vielä sen 6 viikkoa. Jos kyseessä ois "normaali" kaksosraskaus, maha saattais helposti kasvaa vielä 10 viikkoa tai enemmänkin! Välillä oon miettinykki, että jos tästä mono-monosta jotain hyviä puolia haluaa kaivaa, ni yks on just toi, ettei raskautta tarvi kantaa sinne viimesille viikoille asti. Vaikka tietty toivoiski että vauvat sais kasvaa mahdollisimman valmiiksi, ja tuleva vauvojen keskosuus huolettaa ja jännittää. Mutta en uskalla ees kuvitella, millane olo mulla ois 10 viikon päästä ku nytki jo tämmöstä,  ja kuinka valtavaksi maha kasvais...  En selviäis siitä kyllä mitenkään!

Lisärasituksena minulla on myös harjoitussupistukset, joita tulee jatkuvana tykityksenä yötä päivää. Lisäksi semmonen oman tilan tarve on kasvanu; haluais vaan olla omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatis minulta mitään. Näin kirjotettuna tai ääneen sanottuna se kuulostaa itsekkäältä, mutta uskoisin että useat odottavat/odottaneet äidit pystyy samaistumaan tähän fiilikseen. Osaksi se on varmasti myös ihan biologiaa; loppuraskaudesta odottavan äidin mieli kääntyy "sisäänpäin" ja keskittyy vastaanottamaan tulevaa pienokaista ja ulkopuolelta tulevat ärsykkeet ja vaatimukset tuntuu kuormittavilta. Mahan ympärillekki haluais vähintään semmosen puolentoistametrin oman reviirin, johon kukaan ei lupaa kysymättä tunkeudu (varsinkaan niin että juoksee suinpäin mahaan pahki tai könyää voimalla syliin, niinku välillä lapsilla on tapana. Eihän ne raukkapienet muista mahaa aina varoa eikä ymmärrä, että se oikeesti  SATTUU, puristaa ja ahistaa jos hirveen rajusti tullaan lähelle). Välillä sitä kokee melkosta riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, kun päivät tuntuu olevan yhtä taiteilua lasten tarpeiden ja omien tarpeiden välimaastossa. Äitinä sitä haluaa laittaa lasten tarpeet tietenkin etusijalle ja haluaa antaa riittävästi läheisyyttä ja läsnäoloa. Toisaalta oon myös kantapään kautta oppinu senkin, että omistaki tarpeista on pidettävä jossain määrin kiinni, muuten ennen pitkään siinä alkaa kärsiä koko perhe, eikä se oo enää kenellekkään hyvä.






Viimeviikon perjantaina eli 2.2. meillä oli taas kontrolliultra Naistenklinikalla. Tuo toinen helmikuuta on itseasiassa valtakunnallinen kaksostenpäivä, ja myös mun ja Villen virallinen seurustelun aloituksen vuosipäivä. Käytännössä seurustelu oli kyllä alkanut jo tammikuussa, ja itelleni se tammikuun päivä onkin merkittävämpi kuin tuo helmikuun toinen. Enkä siis muistanukkaan mokomaa merkkipäivää ollenkaan. Olinpahan taas kaikessa draamakuningattaruudessani vetäny herneenki nokkaan Villelle jostaki täysin tyhjänpäiväisestä, ja matka Naistenklinikalle meni vähän vaisuissa tunnelmissa. Muutenkin olo oli ollu enemmän tai vähemmän kurjanlainen monta päivää, ja kun päästiin lääkärin vastaanotolle ja lääkäri kysy vointia ja kuulumisia, rupesin vaan itkeen. Siinä tutkimuspöydälläkin vaan märisin iha lämpimikseni, ilman selkeää syytä. Kunhan vaan itketti se kaikki ja oli tosi uupunu olo.

Lääkäri ultraili poikia, jotka olivat tapansa mukaan varsin vilkkaalla tuulella. Painoarvioksi saatiin isommalle 722g ja pienemmälle 630g, aika pikkusia siis vielä ovat. Isommalla näytti olevan kaikki kunnossa, mutta pienemmän napanuorassa havaittiin taas blokkia. Lääkäri kutsui paikalle tilannetta varmistamaan vielä osaston ylilääkäri tohtori Tekayn, joka on alansa huippuja ja joka oli ultrannutkin poikia aijemmin pari kertaa. Yhdessä he totesivat napavirtausten lähtevät istukasta normaalina mutta vatsan lähellä napanuorassa oli blokkia. Syytä ei osattu tarkkaan sanoa, mutta arvelivat että kyse olisi mahdollisesti solmusta. Seuraava aika määrättiin heti maanantai-aamuksi, ja lääkäri sanoi että nyt täytyy seurata tarkkaan onko poikien parempi kasvaa mahan sisällä vaiko ulkopuolella. Minä vaan itkin ja mulla oli semmonen olo että nyt mää en enää kestä!

Oikeesti, tää kaikki vaan tuntuu hetkittäin oleva ihan liikaa. Tässä on niin monta isoa juttua päällekkäin että ei tämmöstä pientä ihmistä oo tehty käsittelemään kaikkea tätä: ensinnäkin uutinen kaksosista, toiseksi se että kyseessä onkin riskialtis mono-mono-kaksosraskaus, kolmanneksi kuukausia kestävä hyperemeesi, neljänneksi jatkuvat tilanteiden vaihtelut ja huoli vauvojen voinnista, viidenneksi edessä mahdollisesti oleva osastoaika ennen vauvojen syntymää, kuudenneksi edessä oleva sektio joka pelottaa, ja josta toipuminen on hitaampaa ja kivuilloisempaa kuin alatiesynnytyksestä, seitsemänneksi vauvojen keskoisuus ja sairaala-aika. Siihen päälle vielä 6-, ja 4-vuotiaat lapset, jotka ihan yhtälailla tarvitsevat äitiä ja isää, ja joilla on vielä pienemmät resurssit ymmärtää ja käsittää tätä kaikkea. Nämä kaikki asiat ois jo yksinään ihan riittävän isoja ja kuormittavia, mutta sitten kun ne kaikki laitetaan yhteen kattilaan ja päälle heitetään lisäkoristeeksi vielä hormoonit, angiinat sekä Suomen talvi, ni alkaa olla jo aika maukas soppa. Kyllä sitä miettii, että miten mulle ja meille on annettu näin isoja juttuja kannettavaks; mää oon vaan tämmöne heikko pillittäjä ja kitisijä, ei mua oo tehty kestämään tämmösiä juttuja. Samalla joku osa minusta ajattelee; vielä joku päivä ymmärrän tän kaiken tarkoituksen ja toivottavasti pystyn hyödyntämään kaikkea tätä kokemaani jollain tapaa. Mikäli sikäli siis säilyn ite tästä kaikesta ees hengissä ja kutakuinkin täyspäisenä; siitäkää en nimittäin oo iha varma...

Kotiinpäin ajaessa vastaan tuli tilausajobusseja; ihmisiä menossa mielenosoitukseen aktiivimallia vastaan. Ja minä taas hormoonipäissäni ja omahyväisesti omien huolteni vallassa näin pikkasen punasta. Teki mieli mennä keskelle tietä seisomaan ja huutaa johonki valtavaan ämyriin pari valittua sanaa. Tuntu vaan että ihan oikeesti, ihmisillä on pikkasen liian helppo elämä jos niillä on aikaa ja energiaa tulla satojen kilometrien päästä tänne räyhäämään! Menisivät kotiinsa, kiittämättömät! Aktiivimallin kriteerit tai mahdollinen sanktio kun ei mielestäni ole mitenkään kohtuuttomia.  Maailmassa on miljoonia ihmisiä joilla ei oo töitä ja jotka ei silti saa penninpyörylää yhtään mistään. Aktiivimallin kritisoijat sanovat, että ihmiset ovat syyttömiä työttömyyteensä ja on kohtuutonta rangaista heitä lisää ahdingostaan. Se on totta; ihmiset usein ovat syyttömiä työttömyyteensä ja kärsivät siitä. Se on tosi ikävää ja surullista. Elämä on usein aika epäreilua. Ketä siitä voi kuitenkaan syyttää? Suomen valtiolla on rahat vähissä ja en usko että ne ketään huvikseen tai kiusallaan haluais rangaista. ( Tai sit oon vaan liian sinisilmäne. ) En myöskään usko että tavallisella Matti tai Maija Meikäläisellä Hankasalmelta (tai sen puoleen Helsingistäkään) on niin laajaa ja riittävää tietämystä kaikista poliitikan- ja talouselämän kiemuroista tai koukeroista, että se oikeesti osais tehdä koko Suomea hyödyttäviä ratkaisuja paremmin kuin nykyinen (tai edellinen tai tulevakaan) hallitus. Somessa ja paikallislehden tekstaripalstalla on kuitenki helppo päteä ja kertoa miten asiat kuuluis hoitaa, ja näköjään Helsinkiin astikin on varaa matkustaa. Ymmärrän, että saatujen etujen menettäminen harmittaa ja täytyy ehkäpä laskea penninsä vieläkin tarkemmin. Mutta kuitenkin aktiivimallin sanktiona on vain yhden (1!) päivän työttömyysetuuden menettäminen. Uskon, että maailmasta löytys muutama miljoona ihmistä jotka vaihtais samantien kiljuen paikkaa sen työttömän, yhden päivän työttömyysetuuden menettävän Hankasalmella asuvan Matin kanssa.

Jos joku nyt miettii siellä suivaantuneena, että mää en tiiä mistä puhun tai en ymmärrä työttömiä tai pienituloisia, ni kerrottakoon että minulla on takanani 3,5 vuotta työttämän työnhakijan titteliä. Tiiän tasan tarkkaan millaista on olla työtön, kärsiä siitä ja kokea olevansa ulkona yhteiskunnasta, vailla selkeää paikkaa ja tehtävää. Tiiän miltä tuntuu olla niin köyhä, että pennejä joutuu laskemaan ja sitkuttelemaan seuraavaan tilipäivää. Tiiän myös miltä tuntuu olla vielä sitäkin varattomampi. Sillon en tosin ollut työtön vaan juuri kotoa pois muuttanut nuori opiskelija. Oli pitkiä aikoja, jolloin söin päivässä vain yhdesti; ilmaisen kouluaterian amiksen viereisellä ala-asteella (kiitos siitäkin Suomen valtiolle!). Jännästi sitä oppi tykkäämään niin hernerokasta, nakkikastikkeesta kuin kasvissopastakin, jotka sitä ennen olivat olleet inhokkejani. Toisinaan kävin dyykkaamassa Siwan roskiksia. Minulla oli etulyönti asema paikallisiin juoppoihin nähden, sillä satuin asumaan Siwan takana ja näin suoraan makuuhuoneeni ikkunasta, millon roskikseen vietiin tavaraa. Kyllä se tuntu juhlapäivältä, jos roskiksesta sattu löytymään dallaspullapitko, ai että! Ja viimeisen 15 aikana oon ostanu 90% niin vaatteista, huonekaluista kuin käyttötavaroistakin kirpparilta tai saanu jostain ilmaseksi. Että saatan tietää jotain pienituloisena ja suorastaan köyhänä elämisestä...

Ja vaikka tilanne onkin viimevuodet ollu siitä tosi onnellinen että miehelläni on säännöllinen kokopäivätyö, ni silti on edelleen enemmän tai vähemmän tiukkaa, eikä esim. hankintoja pysty juurikaan spontaanisti tekemään, vaan kaikki vähänkin suuremmat menot vaativat suunnittelua. Ja parhaillaanki on aikamoinen stressi (ainaki mulla), että millä ihmeen ilveellä saadaan ostettua kaikki vauva-kamat; vaatteet, hoitopöydät ja muut tarvikkeet, kahdet turvakaukalot, telakat, kaksostenrattaat, ja autoki pitäs vaihtaa isompaan että mahutaan koko perhe yhellä kertaa kyytiin. Raha-huolista huolimatta en voi olla kuin kiitollinen, että saan asua Suomessa. Täällä oikeesti ihmisille jaetaan ilmasta rahaa, suurimmalla osalla on katto päänsä päällä eikä kukaan kuole nälkään. Huoli vauvojen hyvinvoinnista ja terveydestä on suuri, ja sen rinnalla joku aktiivimalli tuntuu huolista mitättömimmältä (anteeksi nyt vaan sinulle, jolle se on suuri huoli). Ja vauva-huolesta huolimatta en edelleenkään voi olla muuta kuin onnellinen ja kiitollinen että tosiaan saan asua Suomessa, tällaisen ilmaisen huipputerveydenhuollon ulottuvilla, jossa tehdään vauvojen hyvinvoinnin eteen kaikki se mihin ihminen nykylääketieteellä pystyy. Loppu on sitte korkeimman kädessä! (Ja joo tiiän; joka polikäynti maksaa sen 30e ja ollaan niitä maksuja jo vino pino tässä kuluvien kuukausien aikana makseltukkin, mutta oikeesti kun miettii minkälaista hoitoa sillä rahalla saa ja mitä vastaava hoito maksaisi monessa muussa maassa, ni se 30e on kärpäsen kakkaa.)

Noni, tulipa taas avauduttua. En tiiä helpottiko mutta kirjotimpa nyt kumminki ku tuli mielenpäälle. Ja eipä sillä, kyllä sitä välillä miettii että oonko itekki kiittämätön, kun napisen ja jupisen tän raskauden vaivoista ja on muka niin rankkaa. Ei tarvi kauaksi mennä niin löytyy ihmisiä jotka kärsii lapsettomuudesta, ja jotka varmaan ois valmiita vaihtamaan minunki kans paikkaa. Meillä kuitenkin on jo kaks tervettä lasta ja mikäli kaikki saa mennä hyvin, kohta on kaks lisää. Ja muutenkin niin itepähän on tieni valinnut ja perustanu perheen. Onko se sitten reilua kun valitan sen rankkuudesta? En tiedä, ehkä ei. Mutta toisaalta kuintenkin kaikki tunteet, negatiivisetkin, kuuluu elämään eikä asiat oo aina niin mustavalkoisia. Että ehkä sitä kuitenkin saa vähän valittaakkin, tai kertoa niistä ääneen niistä negatiivisistakin tunteista. Ja loppujen lopuks kun jaksaa yhtään nähdä arkisten huolten yli, niin oon kyllä tosi kiitollinen mun perheestä ja myös näistä kaikista kokemuksista. Kun miettii, haluaisinko mieluummi elää tosi tasaisen elämän ilman suurempia ylä- tai alamäkiä, vaiko mahdollisimman kokemusrikkaan elämän, ni eipä mun tarvi sitä hirveen kauan miettiä, että kumman valitsen.

Mutta mihin jäinkään... Aivan, perjantaina siis tosiaan oli blokkia pienemmän vauvan napanuorassa. Kun ajettiin sairaalasta kotia päin, musta tuntu että oon aivan loppuun rutistettu märkä rätti. Niimpä Ville meni lasten kans mummolaan jotta minä sain omaa aikaa levätä laakereillani kotona ja nollata stressitasoja.

En tiiä kuinka surullinen koko viikonlopusta ois tullu, mutta onneksi perjantai-iltana saatiin ihania vieraita Länsirannikolta, kun hyvät ystävämme Sanni-Mari ja Jeremia tuli viikonlopuksi kylään.💛 Se kyläily tulikin enemmän kuin hyvään saumaan, ja viikonloppuun sisältyi paljon naurua, iloa ja mukavaa yhdessäoloa, huolen ja sterssin jäädessä taka-alalla. Kiitos teille, rakkaat Sanni-Mari ja Jeremia!
Ihana viikonloppu sai vielä aivan uskomattoman päätöksen, kun sunnuntaina mut jymäytettiin täysin yllätysbabyshowereilla! Se olikin itelleni niin merkittävä tapahtuma, että ansaitsee ihan oman postauksensa. Kirjotankin siitä seuraavalla kerralla.

Ihanan viikonlopun jälkeen, suuntasimme maanantai-aamuna Villen kanssa takaisin Naistenklinikalle. Jännitti ja pelotti kovasti, mikä vauvojen vointi on. Mahassakin tuntui olleen viikonlopun jotenkin tosi hiljaista, ja lauantai-iltana olin jo miettinyt, täytyykö lähteä käymään päivystyksessä kun liikkeitä tuntui sen verran harvakseltaan liikelaskennasta huolimatta. Lopulta pojat antoi kuitenkin sen verran merkkiä itsestään että totesin molempien olevan vielä ainakin elossa, joten päätimme odottaa maanantai-aamun kontrollia. Maanantai-aamuna mietin, pääsenkö iltapäivällä kotiin vai pitääkö minun ottaa omia kamoja mukaan jos joudunkin jäämään sairaalaan osastolle; perjantaina kun lääkäri oli väläytellyt sitäkin mahdollisuutta. Halusin kuitenkin uskoa että kaikki olisi hyvin, joten en loppujen lopuksi varustautunut mitenkään. Aattelin, että Ville voi tuoda mulle tavaraa jos niin huonosti käy että joudunkin jäämään sairaalaan.

Maanantaiaamu oli niin kaunis. Mietin, miten voikin olla näin ihana ilma tällaisena päivänä, kun oma mieli oli huolia täynnä. Toisaalta kaunis ilma antoi uskoa ja toiveikkuutta, auringon valossakin oli jo lupaus keväästä. Katselin auton ikkunasta lumisia peltomaisemia ja sinistä, kuulasta taivasta, ja mielessäni soi laulu jonka olin kuullut muutamia kuukausia aijemmin:
"Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain. En mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain."

Helpotus ja kiitollisuus oli suuri, kun ultrassa kaikki oli hyvin eikä blokkia näkynyt!💛
On tää kyllä semmosta vuoristorataa että huhhuh... Ja taas huomasin että akuuttitilanteen lauettua iski hirveä väsymys ja uupumus, ja huolta tulikin itkettyä ulos monena päivänä viimeviikon aikana.

Torstaina kävin Porvoossa Naistenpolilla tarkastuttamassa kohdunsuun runsaiden supistelujen vuoksi, ja silloinkin lääkäri tarkasti ultralla napavirtaukset, ja kaikki oli edelleen mainiosti. Myös kohdunsuun tilanne oli entisellään. Seuraava kontrolliultra Naistenklinikalla on nyt tiistaina 13.2. Supistuksia minulla tulee lähes jatkuvasti ja maha muutenkin tuntuu olevan räjähtämispisteessä. Pidetään peukkuja että kaikki ois kuitenkin pojilla edelleen hyvin.



On se vaan söpö! Toinen ei suostunut näyttämään muuta kuin habaansa.
Taitaa pojat vaan huuattaa äitiä ja iskää ja koiruuttaan pistävät napanuorat joka toisella kerralla solmuun että saisivat taas kuumotuksia aikaan. ;) 


Ite uskon, että ihan jokaisella teistä ihanista ihmisistä jotka vaikka vaan iha mielessänne toivotte ja rukoilette meille ja meidän pojille parasta ja myötäelätte tätä tilannetta, on vaikutusta näiden asioiden kulkuun. Meidän pienet pojat ja koko meidän perhe on saanu kokea niin suurta rakkautta teidän ihmisten taholta, että se vetää nöyräksi. Niin kiitollinen olo ihan teistä kaikista! Ja kiitos kaikista ihanista viesteistä, joita oon usealta, niin tutulta kuin tuntemattomaltakin saanu, ette tiedäkkään kuinka paljon ne merkkaa ja antaa voimaa! 💛 Tää blogin kirjottaminenkaan näin julkisesti ei oo iha helppoa, vaan jokainen "Julkaise"-painallus vaatii minulta paljon. On aika pelottavaa avata itteään, heikkouksiaan ja pelkojaan ja olla rehellisesti just sitä mitä on. Haluan kuitenkin koittaa olla rohkea ja käydä omia pelkoja päin. KIITOS, että ootte ottanu minut niin lempeästi vastaan!💛

Halauksin,
Laura

Kommentit

  1. Ihana kuulla että kaikki on hyvin vauvoilla eikä huolta nyt ole. <3
    Mä voin Laura samaistua tuohon väsymykseen ja itseensä käpertymiseen. Mulla viikot nyt 30+5 ja oon ihan väsynyt tähän just nyt. Vielä on ne tukalimmat olot edessä joten saapa nähdä miten tässä selviää. Ja vain yksi poika mahassa :)

    Ja kyllä mitä rahanmenoon liittyy niin juuri eilen pihaan ajoi isompi auto.. Vielä olisi vaunut etsinnässä että saadaan meidän "tuplat" kyytiin. Neiti kun on vielä niin pieni. Hän sai juuri isomman istuimen että vauva saa kaukalon jne.. Aika tyyristä aikaa... ':) Huh.

    Mutta edelleen hirveästi voimia ja rakkautta sinne ja tsemppiä loppuun asti! -Salla L.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla!💛☺️ Joo mää luulen että tuo äitien sisäänpäin käpertyminen on aika yleismaailmallinen piirre, ja on tosiaan pitkälti biologiaa! Tsemppiä ja voimia sinullekkin sinne ihan hirveesti!💛 Se kyl kysyy paljon voimia ja kärsivällisyyttä kun on pieni taapero siinä, ja on loppuraskaus ja pikkuvauva-aika!😘 (Tai ite koin ne vuodet tosi rankkoina. Mut hupsheijakkaa, yhtäkkiä esikoinen oliki jo eskarilainen ja itkin että mihin ne pikkulapsivuodet oikein katosi.😅)

      Poista
  2. Voi Laura! <3 itkettää ja naurattaa kun lukee näitä sun juttuja. Ja ikäväkin tulee. Ihania muistoja Kannuksen ajoilta. Voimia. Paljon Onnea ja TIS. <3 Manta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihana Manta!💛 Oispa ihana nähä taas pitkästä aikaa, vaihtaa kuulumisia ja muistella Kannuksen aikoja! 😍

      Poista
  3. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista, Sara!💛 Minä tekniikan ihmelapsi vaan tässä tohkeissani puhelimella painoin väärää nappia ja poistin sun kommentin, enkä nyt löydä mistä sen saa palautettua!🙈😅

      Poista

Lähetä kommentti