VILLASUKKIA JA NIITYNKUKKIA

Kuvitus: Kaisa Huotari

"Minun ystäväni on kuin villasukka, 

joka talvella lämmittää

ja minun ystäväni on kuin niitynkukka 

joka saa minut hymyilemään!"

Ihanaa ystävänpäivää juuri sinulle! 💛 

Reilu viikko sitten koin ystävieni puolelta sellaisen eleen, josta en oo varmaan vieläkään toipunu ja joka vetää minut edelleen sanattomaksi. 

Kuten viimepostauksessa kerroin, ystävämme Sanni-Mari ja Jeremia olivat meillä vieraina toissaviikonloppuna. Sanni-Mari ehdotti sunnuntaille kirpparikierrosta, johon olin tottakai heti valmis kuin lukkari sotaan. Ollaan molemmat semmosia kirppishaukkoja, että aika hyvä syy saa olla ettei kirpparille lähtis.

Päätimme ensin suunnistaa Loviisaan, jossa on pari hyvää kirpparia. Harmikseni lastentarvikekirppis Vadelmatarha olikin sunnuntaisin kiinni, mutta Suurkirppikseltä tehtiin molemmat pari kivaa löytöä.

Päätimme jatkaa kierrosta Porvooseen ja ajjaa hurrautettiin ensin Vanhaan Kaupunkiiin syömään ja päälle tietenki vielä kakkukahvit ettei vaan päästä laihtumaan. Sitten jatkoimme uusilla energioilla Porvoon Löytöpisteelle. 

Jossain vaiheessa kun kello läheni kolmea, Sanni-Mari kyseli, pitäiskö sitä jo lähteä kaarrattelemaan kassaa kohti. Minullahan ei tietenkään ollu vielä kiire mihinkään ja sanoin että kyllä ne sitten räpsyttävät valomerkkiä kun on sulkemisaika ja haluavat ihmiset pihalle.  

Vähän ajan päästä Sanni-Mari sai Jeremialta tekstarin, että heidän pitäis keritä Vantaalle johonkin pyöräkauppaan, joka meneekin jo viideltä kiinni. Silloin minuunki tuli eloa ku aloin heti emännöimään että joo nyt äkkiä kotiin että kerkiätte vielä syyä jotain ennen ku lähette, ettei tarvi kuivin suin ja tyhjällä vattalla painua tienpäälle. Niimpä kaasuteltiin siitä sit kotia päin. Sain matkalla puhelun vielä naapurinrouvalta Hennalta, joka kyseli leivinpaperia lainaan kun heillä oli vieraita ja jotakin evästä piti paistaa. Naureskellen kerroin Sanni-Marille kuinka ollaan jo parin viikon ajan vuoronperään naapureiden kanssa kyselty toisiltamme leivinpaperia, eikä kumpikaan muista sitä ikinä kauppareissulla ostaa.

Kotipihassa havaitsin muutaman vieraan auton, mutta en ajatellut niitä sen enempää, pihassa kun muutenkin on vähän väliä jos jonkinnäköistä pirssiä, ja oletin autojen kuuluvan naapurin vieraille. (Asutaan siis paritalossa, niin pihakin on yhteinen.)

Kotioven avatessani luonnollisesti ootin että lapset tapansa mukaan hyökkää eteiseen uteliaina kyseleen, missä me käytiin ja mitä oon ostanu. Totaallisen slaagin meinasin saaha, kun vastaanottokomitea olikin jotain tyystin muuta:

"YLLÄTYS!" 

Mitä herkkua?! Huusholli oli täynnä ystäviä, läheltä ja kaukaa! Olin kuin klavul päähän lyätty (siteeraten taas Tuntematonta sotilasta, vaikkei kyseinen eepos muuten aihepiiriltään iha tähä aiheeseen istu)! Hyvä ettei lapsivedet menny silkasta järkytyksestä, ja siskoni kysyki nauraen että eikai vaan synnytys käynnistyny. 

Itkuksihan se meni. Tuntu iha käsittämättömältä että yhtäkkiä ne kaikki ihmiset oli siinä, meidän keittiössä! Minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä eri yhteyksistä elämän eri vuosilta ja vaiheista, kauimmat vieraat satojen kilometrien päästä, ja tuntu hassulta nähä kaikki heidät siinä yhtäaikaa! 

Ja kaikki oli keittiössä laitettu niin kauniiksi, pöydät notku ruokia ja kukkia, ja huone muutenkin koristeltu viirein ja vauvalahjoin. Shokki oli oikeesti samaa luokkaa kuin kuullessani odottavani kaksosia, tärisin vaan ja piti istahtaa taas alas että pysy tolpillaan!

Osoitin jälleen pettämätöntä tilannetajuani, alkaen heti innoissani valokuvaamaan kaikkea sitä kaunista, ja vierasparkani saivat odotella nälissään ja kuivin suin että sain kaiken oleellisen dokumentoitua. Anteeksi siitä, nolottaa vieläki! Sysään kuitenkin osasyyn myös teille; iteppähän olitte laittaneet kaiken niin nätiksi!

Pöydät notku herkkuja! Lisäksi siskoni olivat leiponeet meille pakastimet täyteen pizzaa, sämpylää, pullaa, pikkuleipiä....

Minua liikutti etenkin se, kuinka ystäväni olivat osanneet ennakoida ja ottaa huomioon tämän raskauteni erikoispiirteet. Yleensä babyshowerit järjestetään raskauden viimeisellä kolmanneksella, aika lähellä laskettua-aikaa.  Nyt minulla oli viikkoja kasassa vasta 25+jotain, eikä mielen viereenkään ois juolahtanu että babyshowerit oltas voitu järkätä jo näin varhaisessa vaiheessa. Mutta ystäväni olivat osanneet ajatella ettei raskauteni mene perinteistä kaavaa vaan voin joutua sairaalaan missä vaiheessa vaan ja poikien syntymäajankohtakin on tuuripeliä. Ja kuten he sanoivat: nyt nautitaan tästä päivästä ja juhlitaan poikia ja raskauttani just tällä hetkellä, tulisipa raskauden suhteen myöhemmin eteen mitä vaan! 

Vauvat sai ison kasan mitä suloisempia vaatteita! 💛  Tämä "pyykkinaru"  roikkuu paikoillaan ikkunassa vieläkin kun en oo raskinu ottaa sitä pois. Näyttää niin ihanalta!

Aivan kuin tässä kaikessa ei ois ollu jo kylliksi, sain vielä lahjakortin hemmotteluhoitoihin ja rahaa tarvikehankintoihin. Hei jotain rajaa oikeesti, ei tämmöstä enää käsitä!

Tää pyykkinaru näyttää niin kivalle uloskin päin, ja tästä oisin saattanu saaha hieman vihiä tulevasta kotiin palatessani, mutta enhän minä mitään huomannu, puuskutin vaan laput silimillä sisälle.

Sanni-Mari veti koijarin roolinsa läpi aivan uskomattomalla pokalla, siinä tuli todistettua hänen ilmiömäiset näyttelijänlahjansa taas jälleen kerran! Kirpparikierros oli höynäytys saada minut pois jaloista juhlien laiton ajaksi, ja "kiire Vantaalle pyöräkauppaan" hätäpäissään keksitty valkoinen valhe saada minut lähtemään kotiin kun vihjailut kassalle päin menemisestä eivät ottaneet tuulta purjeisiin. 

Hennan leivinpaperi-tiedustelukin oli osa sotasuunnitelmaa, ettei pihassa olevat vieraat autot ihmetyttäisi minua. On mulla kieroja kavereita, kerrassaan, rakkaat hölmöpäät! 💛 Ja myös armas siippani oli ollut juonessa mukana jo kuukauden päivät! Tiiä tässä enää keneen luottaa, huhheijaa...

Ollaan kaikki tässä kuvassa tietysti parhaimmillaan ja tää on just se kuva jonka kaikki haluavat itsestään nettiin (sori!), mutta tää on niin hyvänmielen kuva! Ootte kaikki aivan superihania ja rakkaita, KIITOS!💛 Ja kiitos myös niille jotka olitte meinigissä mukana mutta ette päässeet paikalle!💛
Ja mikä ihaninta, tytärtäni siteeraten: "On äitillä vielä muitaki kavereita!" Voiko ihminen onnekkaampi olla? 

Vielä näin yli viikko babyshowereiden jälkeenkin tää kaikki tuntuu aivan unelta. Ja saan kyyneleet silmiin ajatellessani, millaisia ihmisiä minulla ja perheelläni onkaan ympärillämme! Ja minkälaiseen rakkauteen pienet poikammekin saavat syntyä. En vois kiitollisempi ja onnellisempi olla! 

Tämä kaikki antaa minulle voimaa tälläkin hetkellä. Kirjoitan tätä tekstiä varhain (siis oikeestikki kello on vasta kuus!) ystävänpäivän aamuna Naistenklinikan vuodeosastolta 42, joka on tarkoitettu odottaville äideille joilla on raskaudessaan osastoseurantaa vaativia komplikaatioita. 

Eilisessä kontrolliultrassa pienemmän poikamme napavirtauksessa havaittiin jälleen virtaustukosta. Luottavaisin mielin tultiin kontrolliin, ite olin ainaki rennommalla mielellä kuin koskaan tänne tultaessa; olihan napanuoran virtaukset tarkistettu viimeviikolla niin maanantaina kuin torstainakin, ja kaikki oli silloin kunnossa. Shokki oli aika raju ja täräyttävä kun blokkia olikin jälleen, ja lääkäri totesi että nyt on parempi jäädä osastoseurantaan ja antaa minulle myös varmuuden vuoksi vauvojen keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Toki oltiin osattu henkisesti varautua siihen että osastoseuranta on jossain vaiheessa edessä, että sinänsä tää ei tullu aivan puskista, mutta olin ajatellut sen koittavan tyyliin rv30 kieppeillä. Nyt on siis rv 26+6. 

Ensimmäisen tunnin ajan minua ahisti ja musta tuntu että nyt en kyllä tästä hevin tokene. Itkin vaan kuin vesiputous ja mulla oli heti hirveä ikävä kotiin ja lapsia. Mutta niin vaan sitä ihminen on sopeutuvainen luontokappale ja aikani siinä märsättyäni, helpotti. (Että itkekää vaan aina jos on paha mieli, tekee eetvarttia!) Ja toki osas myös ajatella että tämä kaikki on poikien ja minun parhaaksi. Että mieluummin sitä on täällä tarkkailun alla kuin ressaa kotona päivät pitkät että miten siellä masussa voidaan ja onko pojilla kaikki hyvin.  

Lisäks oon saanu ihan mahtavia huonekavereita! Ollaan kaikki aika samantapaisessa tilanteessa ja jo nyt koen saaneeni arvokasta vertaistukea. Että ei tää ehkä hullumpi paikka ookkaan! Ja valmiille ruuallekki saa mennä neljä kertaa päivässä. 

Ainoa vähän huumorintajua koetteleva juttu (sen alkushokin jälkeen tietty, joka kyllä sitte koetteliki isolla käjellä) oli eilen sydänkäyrien otto. Poikia ei selvästikkään paljon nappaa nää lääkärileikit, ja eilen päivällä käyriä jouduttiin ottaa ensin 4h ja iltakäyriä 3h, kun pojat ei suostunu pysymään aloillaan että saatais molempien sydänäänet kuuluviin riittävän pitkiä pätkiä kerrallaan. Nyt piti molemmilla kerroilla lopulta lääkärin tulla ultralla varmistamaan tilanne että miten päin ne pojat oikein tolskaa ja vieläkö molemmissa ylipäätään henki pihisee (vaikkakaan potkusarjoista ja kuperkeikoista päätellen asiasta ei ollut suurempaa huolta.) Ja ultrassa näkyki molemmilla maan mainiot sykkeet, mut käyrille eivät suostu. Parhaimmillaan tämmöne sydänkäyrien otto ois ohi about 20 minuutissa per kerta. Ja täällä on tarkotus ottaa minulta noi käyrät 3 kertaa päivässä! Ni en tiiä jos joka kerta on yhtä säätöä ni ehän mää teekkään täällä sit muuta ku makkaan karvane napa paljaana antrurit kumpareella yltäpäältä ultrageelissä, hiphei! Että jos et tiiä mitä tää käyrien ottaminen tarkottaa, ni tervetuloa seuraamaan; jännitysnäytelmä käynnissä 12h/vrk! Tosin luulen, että kaks minuuttia riittää kertomaan sinulle asiasta kaiken oleellisen. Ainaki lapsille se riitti, kun ne tuli illalla Villen kans mua tänne moikkaan. Sen jälkeen huoneen telkkarissa pyörivä asiakeskusteluohjelma oli kiinnostavampi. 

Mutta tällasia uutisia. Tää eka yö meni kyllä vähän pipariksi, nukahin puolenyön jälkeen ja heräsin neljältä nälkään, vessahätään ja supistuksiin. Aikani sängyssä pyörittyäni nousin ylös ja kävin vessassa, jolloin uni viimestään karkas. Noi sairaalan koleat käytävät ja kirkkaat loisteputket on kyllä omiaan tässä herättämishommassa, ja viimestään käsiä pestessäni karis viimesetki unenrippeet säikähtäessäni peilistä tuijottavaa lakanan kalpeaa, mustilla silmänympäryksillä koristeltua äiti-ihmistä. Totesin siinä vaan ikiaikaisen totuuden että kyllä raskaana oleva nainen on sitte kaunis, ja päätin luovuttaa yöunista ja kirjottaa tän postauksen nyt, koska mikäli vanhat merkit paikkansa pittää, käyrät saattaa kestää taas tovin ja siinä alkaa pinta-ala käymään sen verran pieneksi ettei samalla voi koneella olla. Jospa saisin nukuttua sit aamupäikkärit. 

Tänään päivällä jossain vaiheessa on sikiöntutkimusyksikössä lääkäri ja ultra, ja sen pohjalta tehdään sit jatkohoitosuunnitelmaa. Että jos hyvin käy, niin saatan kyllä päästä vielä kotiinki täältä. Sanoi tuo iltakätilökin, että noi kortisoonit usein auttaa nuihin napanuoran blokkeihinkin. Pijetään peukkuja! (Vai josko noi pysyis pitämättäki... Joo oon näköjään väsyny. Sori. Lähen aamupalalle.)

Heippa!

Laura  

Ps. Apua, nyt on kriisi! Joku roistoryöväri on yön aikana kähveltäny mun tukisukat! 

Pps. Löyty! Olin eilisessä alkushokissa vissiin niin sairaalaorientoitunut, että olin laskostanu ne nätisti verhon taakse ikkunalaudalle. Etin niitä kotoisasti sängyn vierestä lattialta ja hätäännyin kun kaikki olikin niin vierasta ja sukkiakaan ei näkyny missään. Hurja maailma! Samaistun Selviytyjät-kilpailijoihin.