POJALLENI KESKOSKAAPISSA



Rakas pieni poikani Mio,
Rakas pieni poikani Marius,
Olet saapunut luoksemme! Me olemme isäsi kanssa niin odottaneet sinua ja veljeäsi. Myös isosiskosi ja isoveljesi ovat odottaneet sinua kovasti. Tervetuloa meidän perheeseemme, rakas! Olemme kaikki onnellisia että olet nyt osa sitä!

Vaikka olemme odottaneet sinua, olisin kovasti toivonut, että olisit saanut kasvaa vielä jonkin aikaa vatsassani. En ollut vielä valmis luopumaan sinusta ja paikastasi sydämeni alla. Olisin tahtonut kantaa sinua ja veljeäsi vielä hetken aikaa, jotta olisitte saaneet kasvaa vielä hieman suuremmiksi ja vahvemmiksi. Minusta tuntuu, että sinut riistettiin minulta liian aikaisin. Sydämeeni jäi tyhjä aukko; sinun ja veljesi kokoinen.

Nyt olet kuitenkin maailmassa; lääkärit halusivat varmistaa että voit varmasti hyvin. Haluan luottaa heihin ja haluan uskoa että näin oli hyvä. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa heihin. En ole lääkäri, enkä siksi tiedä, mikä sinulle oli tässä tilanteesta parasta. Tunnen kuitenkin surua siitä, että jouduimme eroamaan toisistamme niin aikaisin.



Kun näen sinut ensikertaa, minun on vaikea ymmärtää että olet siinä, etkä enää vatsassani. Makaat keskoskaapissasi johtojen ja peittojen alla. Näytät avuttomalta ja niin pikkiriikkiseltä. Epätodelliselta.  Minun on vaikea nähdä sinua pyörätuolistani. Minun on ikävä sinua. Sinuun menee monta piuhaa ja letkua. En tiedä mitä ne kaikki ovat. Mutta tiedän, että ne auttavat sinua. Ne pitävät sinut elossa.

Huoneessa on monta monitoria ja laitetta; ne piippaavat ja vilkkuvat. Minua pelottaa. Pelottaa, miten sinä voit, lapseni. Minua pelottaa, pääsetkö elämään kiinni. Vaikka olet siinä edessäni, en tunne vielä saaneeni sinua. En tunne iloa ja onnea uudesta elämästä. Pelko estää ilon ja onnen. Minua pelottaa, saammeko pitää sinut. Pelottaa, saammeko sinua kuitenkaan luoksemme vai joudummeko luopumaan sinusta.  Olen niin peloissani sinun puolestasi, rakas lapseni. Sisälläni on vain tyhjää ja pelkoa.

Lapsivuodeosaston ruokailutilassa minulla tulee itku. Ympärilläni on äitejä, heidän pienokaisensa nukkuvat heidän vieressään pienissä, valkoisissa pinnasängyissä. Minulla on olo, etten kuulu joukkoon. Tuntuu, että minua katsotaan. Minun tuolini vierusta on tyhjä. Siinä ei ole valkoista pinnasänkyä. Sinä et nuku vieressäni. Suru hyökyy aaltona ylitseni. Miksi, lapseni, joudut makaamaan muovisessa kaapissa yksinäsi? Miksi emme saa olla yhdessä? Kaipaan sinua niin paljon. Tämä kaikki tuntuu niin luonnottomalta. Epätodelliselta. Täysin kohtuuttomalta. En pysty pidättelemään kyyneleitäni. Ne valuvat poskiani pitkin, tippuvat lautaselle. En nosta katsettani.

Yöllä kun herään pumppaamaan maitoa sinulle, kuulen kuinka toiset vauvat itkevät viereisissä huoneissa. He pyytävät saada maitoa. Heidän äitinsä nukkuvat heidän vieressään. Heidän äitinsä kuulevat pienokaisensa itkun ja pyynnön, antavat heillä maitoa. Sinä et nuku vieressäni. Minä en kuule itkuasi ja pyyntöäsi. Minä en saa tarjota rintaani sinulle, antaa ravintoa ja lohtua. Minulla on vieressäni eloton, muovinen pumppu. Sille tarjoan rintani. Ajattelen sinua. Oletko, lapseni, tänä yön tuntina yhtä yksinäinen kuin minä?

Teho-osastolla seison kaappisi vieressä. Katson pientä, hentoa vartaloasi. Olet niin kovin pieni, että minun on vaikea tajuta näkemääni. Että olet oikea ihminen. Että olet lapseni. Olet kuin pieni, hauras linnunpoikanen. Ihosi on ohut ja punainen, täynnä pientä untuvaa. Minun on vaikea nähdä kasvojesi piirteitä happinaamarin alta. Kaikki on epätodellista.

Kuitenkin tunnen, että paikkani on tässä; kaappisi vieressä. Olet lapseni. Tiedän, että en halua menettää sinua. Sydämeni särkyy, kun katson sinua. Katson sinun pientä, hentoa vartaloasi kaikkien piuhojen keskellä. Olet niin avuton. Myös minä tunnen avuttomuutta. Kuinka voin auttaa sinua, poikani? Kuinka voin helpottaa oloasi? Kuinka voin lohduttaa sinua? Näen, kuinka kasvosi kurtistuvat, jalkasi sätkivät; sinä itket. Itkusi on kuin pienen kissanpennun vikinää. Kun olet hengityskoneessa, ääntäsi ei kuulu lainkaan. Kasvoistasi ja monitorissa vilkkuvasta sykkeesi noususta tiedän sinun itkevän.
Lasken käteni pääsi ja jalkojesi päälle. Laulan sinulle hiljaa:
" Uinu jo peikkoni pien', unien maahan sun vien. Hiljainen hämärä kuiskailee jo rauhassa kaikille. Tuulikin tyyntynyt on, varpunen käy lepohon. Nuotien liekki viel lämmittää ja peikkoa väsyttää. Uinu jo pieni..." 

En pysty jatkamaan laulua sinulle, sillä ääneni sortuu. Painan otsani keskoskaappia vasten ja itken. Itken, sillä sinä itket. Itken, sillä olet niin avuton ja pieni. Itken, kun joudut kokemaan kaiken tämän. Itken, kun en osaa auttaa sinua enkä tiedä miten voin helpottaa oloasi. Itken, koska olen peloissani puolestasi. Itken, koska ikävöin sinua, ja olisin toivonut kaiken menevän niin toisin. Itken, koska kaikki tämä tuntuu liian rankalta ja suurelta. Itken, koska olen niin väsynyt enkä tiedä miten selviämme tästä kaikesta.

Illalla nukkumaan käydessäni mietin sinua. Mietin sinua muovisessa keskoskaapissa piuhojen keskellä ja kaipaan sinua viereeni. Pelkään, mitä yö tuo tullessaan. Pelkään, mitä kuulen aamulla kun palaan luoksesi muovisen keskoskaappisi viereen. Ristin käteni ja pyydän että enkelit valvovat vierelläsi, pitävät sinusta huolta. Auttavat sinua jaksamaan, pitävät sinut hengissä seuraavaan aamuun.






Lapsi kuin lintu
kaukaa tullut.
Silmissä vielä
matkan ja tuulen muisto.

Kasvosi mahtuvat kätteni maljaan.

Kannatan sinua vetten päällä.
Syvien, pimeitten vetten päällä
lastani, lintua kannatan.

( S. Rantanen)




Poikani, nyt olet jo viikon ikäinen. Olet edelleen pieni ja avuton ja tarvitset teho-hoitoa, mutta päivä päivältä menet pienin askelin kohti parempaa. Olet kasvanut; kätesi ja jalkasi ovat jäntevöityneet. Ihosi on terveen punakka. Kun sinua itkettää, äänessäsi on voimaa. Olet päässyt monesta letkusta ja piuhasta eroon. Näytät vauvalta. Ja sinä olet niin kaunis. Täydellinen.
Ja minä tiedän; saamme pitää sinut. Uskon ja luotan niin. Olemme saaneet sinut. Meillä on kaksi pientä vauvaa; sinä ja veljesi. Olen maailman onnellisin. Rakastan sinua. Ja minä kuiskaan sinulle: "Kasvathan suureksi, ainakin kaksi kertaa äidin kokoiseksi!"

Ja en ikinä unohda hetkeä kun saan sinut ensikerran syliini, talletan sen muiston sydämeeni ja kannan sitä aina mukanani. Mietin sitä hetkenä, jolloin olo tuntuu raskaalta. Kun saan sinut syliini, ilo ja onni valtaa minut. Sydämeni tuntuu pakahtuvan! Siinä sinä olet, ihana rakas pieni poikani! Pelkäsin niin menettäväni sinut. Mutta siinä sinä nyt lopultakin olet; pienenä lämpimänä käärönä rintaani vasten.  Olemme lopultakin taas yhdessä. Minulla on ollut niin ikävä sinua. Olin niin peloissani puolestasi. Mutta siinä sinä nyt tuhiset sylissäni. Ja minä silitän pientä päätäsi, sen ohutta, tummaa tukkaa, ihastelen pikkiriikkisiä sormiasi, sen pienen pieniä kynsiä. Ja ihmettelen, kuka olet sinä; mistä olet tullut sinä, joka hetki sitten vielä et ollut maailmassa mutta joka nyt olet. Lapseni, sanani eivät riitä kertomaan, kuinka rakas sinä olet ja kuinka onnellinen olen sinusta.

Ja kun isäsi kanssa pitelemme sinua ja veljeäsi sylissämme, katson isääsi. Katson veljeäsi isäsi sylissä. Katson sinua minun sylissäni. Ja ymmärrän, mitä olemme saaneet. Lapsi on lahja. Kaksi lasta kaksinkertainen lahja. Tämän lahjan suuruus mykistää minut!

Ja lopultakin tunnen, että kaikki huoli, pelko, suru; koko tämä uuvuttava ja kauhea talvi, on ollut kaiken vaivan arvoinen. Sinä ja veljesi ette helpolla tulleet luoksemme. Kotimatkasi luoksemme oli pitkä ja väsyttävä, kipua, surua ja huolta täynnä. Mutta sinä tulit kuitenkin! Sinä ja veljesi, te kaksi pientä Taivaan lähettilästä. Tulit opettamaan minua ja isääsi. Tulit kertomaan ja näyttämään meille, mikä on tärkeintä. Tulit kertomaan meille, mitä on rakkaus.


Lapseni, Sinä olet rakkaus.



Kiitollisena,
Äiti


Kommentit

  1. "Mutta sinä tulit kuitenkin! Sinä ja veljesi, te kaksi pientä Taivaan lähettilästä."♡♡ Niinpä. Ihana että tulivat. :-) ~saana

    VastaaPoista
  2. Aivan ihana teksti. Juuri, kuin 3 vuotta sitten oma kokemukseni. Kiitos tästä tekstistä! Voimia♡

    VastaaPoista
  3. Luin blogitekstisi yhdeltä istumalta. Olemme samanlaisessa tilanteessa, momo-raskaus ja viikkoja 16+6. Nyt kaikki on hyvin, paitsi oma vointini on ollut kurjanlainen koko ajan. Ehkä ei voi puhua hyperemeesistä kuitenkaan. Kirjoituksesi kosketti, tuntuu kiinnostavalta ja myös pelottavalta lukea, mitä saattaa olla edessä. Toisaalta jo nyt on täytynyt luopua kaikista "tää menee varmaan näin" -ajatuksista ja ottaa vaan vastaan se mitä tulee. Niin on varmaan jatkossakin paras suhtautua. Jos jonain päivänä saamme syliin kaksi lahjaa, niin voi vaan olla kiitollinen. Kiitos kirjoituksistasi, toivottavasti saamme lukea niitä vielä lisää 😊

    VastaaPoista
  4. Osaan niin samaistua tähän tekstiin... En osaa nyt muuta sanoa. ��

    VastaaPoista
  5. Jaksoit kirjoittaa, kun et voinut olla kirjoittamatta. Ajatukset luonanne. "Vaari"

    VastaaPoista
  6. Voimia sinulle ja pienille pojillesi, sisaruksille ja puolisollesi kun elätte hurjaa vuoristorataa, jonka olemme kerran 24+0 keskostytön kanssa eläneet. Päivät ja viikot tuntuvat pitkiltä mutta jälkikäteen kutistuvat lyhyiksi tuokioiksi.Tämä tyttömme on nyt 14-vuotias normaalisti kehittynyt huumorintajuinen ja eloisa lapsi. Itse hän ei keskosaikaansa muista mutta seuraa mielellään tällaisia tarinoita.voimia teille jokaiselle!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti