SEESTEISYYTTÄ JA TUNTEIDEN SEKAMELSKAA


Tällä viikolla minulla on ollut hyvä olo. Rauhallisempi ja tyynempi. Edellisen postauksen kirjottaminen auttoi. Kaksi ensimmäistä sairaalaviikkoa mielialat tosiaaan heitteli rajusti laidasta laitaan. Olin ihan lukossa, enkä aina tienny itekkään miltä minusta tuntuu. Sitten yhtenä hetkenä tunteet ryöpsähti pintaan ja kirjotin siltä istumalta edellisen blogitekstin. Itkin ja kirjotin. Sen jälkeen oli puhdistunut olo, ja vaikka tähänkin viikkoon on toki mahtunut suuria tunteita, on olo ollut kaikenkaikkiaan seesteisempi. Tosin oon ollu aika väsyny, mutta oiskohan sekin jälkiseurausta tosta "selviytymis-moodista", joka tuntu olevan päällä ne kaks ekaa sairaalaviikkoa.

Nyt tän viikon oon saanu olla potilashotellissa, HUSsin Perhepesässä. Tiistaina lääkäri kysy, haluanko tänne hotelliin muutenki ku vaan viikonloppusin perheen kanssa. Ja mullehan se sopi mainiosti! Hotellilta on matkaa Naistenklinikalle about 100 metriä, ja käyn sairaalalla aamuin-illoin sydänäänikäyrillä ja ultrassa. Muuten saan olla hotellissa tai missä nyt haluankin, liikkumista ei oo rajoitettu. Tosin eipä täältä uskalla hirveen kauas lähteä, mutta tässä pk-seudulla oon tohtinu liikkua.

Tää potilashotelli on siis Scandic Hotelli Meilahdessa. Yks kerros hotellista on varattu Naistenklinikan potilaille. Täällä on enimmäkseen juuri synnyttäneitä ja ihan muutama meitä odottajia.  Tää on kyllä huippu systeemi; saan syödä hotellin ravintolassa aamupalan, lounaan ja päivällisen/illallisen (ja voin kertoa että nää sapuskat voittaa laitosruuan. Tosin sen voittamiseen ei ihan hirveen paljon vaadita), nukkua hotellin pehmoisessa ja isossa pedissä (tääki saattaa voittaa sen sairaalan 70cm leveän kovan laverin), käyttää hotellin saunaa...  Saunaa varsinkin oon kaivannukki sairaala-aikana! Kaikenlisäksi sairaalan osastolla alko tällä viikolla remontti; huoneet kunnostetaan yksi kerrallaan. Pääsin siis soppelisti alta pois, kun siellä päivät pitkät huutaa just semmone mikälie-pora tai piikkauskone korvia huumaavasti kuin tuomiopäivän pasuuna! Perjantaina oottelin osastolla aamukäyrien jälkeen useamman tunnin ultrausaikaa, ja jo sinä aikana meinas pää pehmetä siihen meteliin. Ihana oli palata osastolta hotellihuoneen hiljaisuuteen ja rauhaan.




Rv 30+1.




Torstaina meillä oli Villen kans moninkertainen juhlapäivä; oli Villen 31-vuotis syntymäpäivä, Naistenpäivä ja lisäksi pojillamme tuli tärkeä 30 raskausviikon virstanpylväs täyteen. Ville tuli jo aamusta Helsinkiin kun meillä oli aika Naistenklinikan sikiöntutkimusyksikköön, jossa talon "virtausguru" ultrasi vauvojen verenkierron tarkemmin. Oon about kerran viikossa käyny hänen ultrattavanaan sikiöntutkimusyksikössä. Muut ultrat hoidetaan osasto 42:ssa. Pienemmän vauvan napanuorassa näky ajottaista blokkia, joka on siis näkyny koko tämän osastoseurannan ajan, mutta vauvan kropassa veri onneksi kiertää ihan normaalisti eikä ainakaan tähän mennessä oo nähty mitään viitteitä siitä että hän ois joutunu kärsimään hapenpuutteesta tai muusta. 


Ultrasta selvittyämme käytiin kylpemässä Flamingo Spassa useampi tunti. Ai että se oli rentouttavaa! Etenkin kun sain tän möhömahan kantamisesta lomaa kun vesi kannatteli vatsaa, ja liikkuminen tuntu niin kevyeltä ja helpolta. Vedestä noustessa tosin sitten tuntuki siltä, että kroppa painaaki vähintään sen 150 kiloa. Oikeasti raskauskiloja ei kuitenkaan oo varsinaisesti tullut yhtään, kun alun hyperemeesissä paino tosiaan putos sen verran paljon, että vasta nyt oon samanpainonen kuin syksyllä raskaaksi tullessani. Mutta kyllä tää maha kuitenkin painaa kaikkia sisäelimiä ym. että kyllä tän kans eläminen jo ihan työstä käy. 




Illanpäälle käytiin vielä syömässä ja Ville jäi myös yöksi hotellille mun kans; viimeinen yhteinen miniloma ennen vauvojen syntymää. Voi  olla että yhteiset lomat on aika vähissä pari seuraavaa vuotta.
Perjantai-iltana Ville haki myös lapset hotelliin viikonlopuksi. Vielä pienen hetken perheemme on nelihenkinen.




Oon usein miettiny, miten ison vauvamahan kantamista kuvailis ihmiselle, joka ei oo sitä ikinä kokenu. Jos lähtis liikkeelle vaikka siitä että kuvittelis että oot syöny ittes niin ähkytäyteen ettet pysty enää muuta ko maata ja huohottaa. Sen ähkytäyden tunteen lisäks sulla on kiviä täynnä oleva koripallo paidan alla köytettynä mahan ympärille puristavan tiukalle. Siihen päälle vielä tunne että joku istuu sun rintakehän päällä 24/7, niin päästään jo aika lähelle fiilistä jolta tän mahan kans eläminen tuntuu. 







Totta...




Alkuviikko tosiaan sujui seesteisimmissä merkeissä, mutta nyt tunteiden sekamelska on tehnyt come backin. Jo aiemmin tällä viikolla lääkäri sanoi meille että sektio on todennäköisesti ensiviikolla. Perjantaina saatiinkin sitten suuria uutisia; aamun lääkäripalaverissa oli päätetty että meidän pojat syntyvät maanantaina! Tätä uutista ollaan nyt koitettu Villen kanssa sulatella. Aika hurjalta tämä kaikki tuntuu. On vaikea sisäistää että rankka raskaus on nyt päättymässä; että pojat ovat viimeisiä päiviä kohdussani. Yllättäen raskaudesta luopuminen tuntuu vaikealta. Oisin niin kovasti toivonu että oltais päästy sinne 32 viikolle. Mutta sinne asti mennään momo-raskauksissa vain jos tilanne on ongelmaton, ja meillä on ongelmia ollut sieltä 19. viikolta alkaen. Suren, kun kohtuni ei pystynytkään tarjoamaan pojilleni suojaa tämän pidemmälle. Tunnen epäonnistuneeni, vaikka samalla tiiän että syy ei ole minun enkä olis pystynyt tekemään mitään enemmän, vähemmän tai toisin. Silti se surettaa, harmittaa ja itkettää.

Olisin toivonu että sektio olisi ollut ees loppuviikosta, jotta saataisiin vielä lisää arvokkaita päiviä kasaan ja itellekin jäis aikaa sulatella asiaa useampi päivä. Vaikka oon tiennyt tulevasta sektiosta koko raskausajan, ei paukut oo riittäneet käsittelemään ja sisäistämään tätä sektio-asiaa, ja oon myös sulkenu sen mielestäni, sillä sektio pelottaa mua kovasti. Perjantaina se sitten lävähti vasten kasvoja että se sektio tosiaan on edessä, vieläpä ihan parin päivän päästä, ja siihen on myös mentävä, tässä kun ei oo muita vaihtoehtoja synnytystavan suhteen. Ei oo mahollisuutta juosta karkuun. Aika monenlaisia tuntemuksia tämä herättää. Toista lasta oottaessani kärsin sairaalloisesta synnytyspelosta ja oisin saanut silloin sektion pelon vuoksi. Sektio ei kuitenkaan silloinkaan ollu yhtään vähemmän pelottava vaihtoehto, vaan herätti vähintään yhtä suurta kauhua kuin ajatus alatiesynnytyksestäkin. 

( Kerrottakoon tässä lyhyesti tämän synnytyspelkoni taustoja sen verran että esikoisen syntymä oli kaikkinensa melkoista rytinää "kaikilla mausteilla", alkaen raskausmyrkytyksen vuoksi cytotex-lääkeellä tehtävällä synnytyksen käynnistyksellä, käynnistyslääkkeistä seuranneilla epänormaalin rajuilla supistuksilla, jatkuen epiduraalipuudutteella jonka sivuvaikutuksesta kroppani tärisi hallitsemattomasti ja jalat eivät kantaneet, ja kirsikkana kakun päälle vielä episiotomia ja ponnistuvaihe joka ei kohdellut kehoani lempeästi, vaan sain vaurioita joista toipuminen oli pitkällistä ja kivuliasta, ja joista en todennäköisesti tulekkaan edes toipumaan ikinä ihan täysin. Haluan kuitenkin korostaa sinulle vauvaa odottava tai vauvasta joskus hamassa tulevaisuudessa haaveileva, että näissä raskaus- ja synnytysasioissa mää taidan olla se poikkeus joka vahvistaa säännön ja kuulun siihen 1% vähemmistöön jolla asiat ei mee oppikirjan mukaan, joten voit luottaa siihen että sinulla asiat sujuu hyvin todennäkoisesti paremmin! ☺
Suuresta synnytyspelosta huolimatta toisen lapseni syntymä oli henkisesti korjaava ja todella hyvä kokemus. Koin että minulle sopi paremmin "luomusynnytys" ilman kroppani omaa hormoonitoimintaa sotkevaa voimakasta kipulääkitystä. Vaurioita tosin tuli ponnistusvaiheessa silläkin kerralla, mutta ei niin pahoja, ja synnytyksestä toipuminen oli täysin eri luokkaa kuin ensimmäisen jälkeen.)

Tiedän, että alatiesynnytys olisi tälläkin kertaa jännittänyt ja pelottanut, ja olisin miettinyt kuinka kroppani käy ponnistusvaiheessa. Siinä mielessä momo-raskaudesta johtuva automaattinen päätös sektiosta oli helpotuskin, kun ei tarvitse pelätä mahdollisia ponnistusvaiheen seurauksia. Tiedän kuitenkin, että mikäli kyseessä olisi raskaus jossa synnytystavan voisi itse päättää ja vauvojen olisi turvallista syntyä alakautta, olisin valinnut alatiesynnytyksen tälläkin kertaa. Kaikenkaikkiaan se kuitenkin pelottaa vähemmän, se on luonnollinen syntymätapa ja riskit verrattuna sektioon on niin vauvojen kuin mun kannalta pienemmät. Ja onhan synnytys (ikävistäkin seikoista huolimatta) niin maaginen tapahtuma, että olisin halunnut kokea sen uudelleen. Minua surettaa, kun en saa kokea sitä tällä kertaa. Tunnen suurta surua, epäonnistumistakin, kun en saa synnyttää lapsiani itse...










Minua surettaa ja pelottaa myös se, että kroppaani "silvotaan" lisää; tälla kertaa mahasta. 
Minua pelottaa ja kuvottaa ajatus maata vatsa auki "halvaantuneena" toisten armoilla. Minua pelottaa epiduraalin tai spinaalin laitto; ajatus siitä että selkäytimeeni työnnetään neula, ja lisäksi se, miten kehoni reagoi puudutteeseen tällä kertaa. Pelkään myös ettei puudus onnistukaan kunnolla ja tunnen kipua leikkauksen aikana. Ja vaikka puudutus toimisikin enkä tuntisi kipua, minua KUVOTTAA ja kauhistuttaa ajatus tuntea kuinka mahani leikataan auki ja sisuksiani ronkitaan. Kun sen kuulema tuntee. Ne ronkkimiset ja muut. Vaikkei kipua tunnekkaan. Minua myös pelottaa jäädä yksin tikkauksen ajaksi kun Ville lähtee vauvojen mukaan teho-osastolle. ( Pieni kevennys: kirjoitin ensin vahingossa että "Ville lähtee vauvojen mukana teho-osastolle". Mutta toivotaan tosiaan, ettei Ville tarvis tehohoitoa siinä vaiheessa.😂 ) 

Mutta oikeesti tää kaikki pelottaa mua ihan sairaan paljon! En pysty ajatellakkaan asiaa; että se kaikki on oikeesti eessä ja mun täytyy vaan mennä sinne eikä mulla oo vaihtoehtoja. Oikeesti nytki ku mä kirjotan tätä ni mun sydän vaan hakkaa tuhatta ja sataa ja musta tuntuu etten saa happea ja itku ja paniikki kuristaa kurkkua. Viimeyönä nukuin huonosti, tuleva sektio pyöri vaan mielessä ja mahaakin supisteli jatkuvasti, varmaan paniikista johtuen. Aikani pyörittyäni mun täyty herättää Ville: "Saanko pitää sua kädestä? Pelottaa." Ville otti minut heti kainaloonsa, ja siihen lopulta nukahdin. Tosin näin koko yön unta sektiosta, että ei kuitenkaan mikään levollisin yö takana.  

Aluksi ajattelin, että haluan sektioon nukutuksen. Että muuten mää en selviä. Mutta sitten tajusin että mua pelottaa se nukutuskin. Pelottaa, etten heräiskään siitä. Ja lisäksi toivon että näkisin vauvoista ees nenän nipukan, ennen ku heidät viedään keskolaan. Minua pelottaa myös, että nukutuksesta toipuminen olisi hitaampaa kuin puudutuksesta, ja että reagoisin nukutuslääkkeeseen voimakkaasti. (Oon kuullu/lukenu esim. että useilla hyperemeesistä kärsineillä nukutuslääke on laukassu hypermeesin muutamaksi päiväksi.)

Pelottaa ja mietityttää myös, miten toivun sektiosta. Kuinka haava paranee, kuinka paljon ja kuinka kauan kipua joudun tuntemaan? Minua myös kuvottaa ajatus vatsassani olevasta haavasta. En tiiä, pystynkö ees kattomaan sitä.  
Lisäksi mua mietityttää, saanko imetystä onnistumaan. Vauvathan ei alkuun jaksa imeä rintaa vaan he saavat ravintoa nenämahaletkun kautta. Haluaisin pystyä tarjoamaan vauvoille omaa maitoani; sen hyödyt on niin ylivertaiset. Mietityttää miten maito lähtee herumaan pumpulle, kun arvokas ensikontakti jää puuttumaan. Muutenkin se alku on todennäköisesti melkoista stressitilaa omallekkin kropalle. Haluan nähdä aikaa ja vaivaa imetyksen/pumppauksen eteen. Toisaalta en kuitenkaan halua asian vuoksi mielenterveyttäni menettää, että jos se tuntuu kertakaikkiaan liian vaikealta, ni sit on vaan hyväksyttävä luovutettu- ja korvikemaito. Kiitollinen olen siitä, että Suomessa siihen ylipäätään on mahdollisuus, eikä mun tarvi pelätä vauvojen aliravitsemusta. Aika monelle äidille ympäri maailman se kuitenkin on ihan jokapäiväinen huoli. 

Huoh. Kuten huomaatte, huolimatta siitä kuinka hyvissä käsissä niin vauvat kuin minäkin täällä ollaan, oon aika armottoman pelkuri. Pelkään kaikkia ja kaikkea. Mutta tällane vellihousu mää oon, en voi sille mitään. Tai varmaan voin, ja oonkin kyllä tässä elämän aikana hakenu yhen jos toisenkin kerran ammattiapua pelkojen tunnistamiseen ja hallintaan, mutta en näköjään oo vielä ihan hirveän pitkälle siinä asiassa päässy. Enkä osaa esittää rohkeaa tai urheaa, kun oikeesti oon iha paniikissa...  

Pelon lisäksi mua SUUTUTTAA!!! Suututtaa se, että minä en pääse vauvojen luokse heti, vaan parhaimmillaankin siihen menee useampi tunti, pahimmallaan se onnistuu vasta seuraavana päivänä tai jos kovin hullusti käy, useamman päivän päästä. Se tuntuu niin epäreilulta! Minä oon tän raskauden kantanu; kokenu kropassani sen kaikki pahoinvoinnit, kivut, säryt, pelot... Tuntenu sisälläni vauvojen kasvamisen ja liikkeet. Minusta on niin epäreilua, että kaiken tän jälkeen minut erotetaan vauvoista; etten saa olla läsnä poikien ensitunneissa, meillä ei ole mahdollisuutta ensikontaktiin, vaan joudun makaamaan omassa tokkurassani erillään vauvoista ja miettimään, miten he voivat ja mikä heidän tilanteensa on. Oon tästä asiasta oikeasti niin vihainen ja pettynyt! Minusta se on vaan niin epäreilua!!! Vaikka ymmärränkin järjellä, että oman hyvinvointini vuoksihan minä siellä heräämössä/tarkkailussa oon. Ja että sektiosta (joka muuten on yksi suurimmista vatsaan tehtävistä leikkauksista) toipuminen ottaa oman aikansa, eikä siitä vaan pompata ylös nuin vain. Että varmaan sitä semmosen rytäkän ja ronkkimisen jälkeen makaakin ihan mielellään hyvän tovin. Se mitä mää toivoisin, ois se että saisin makoilla ne makoilut siellä poikien vierellä. Saisin olla vauvojen luona, tietäisin miten he voivat, voisin puhua heille. Kertoa että äiti on tässä ja että teistä pidetään huolta. Uskon, että me kaikki kaivataan toisiamme siinä alussa aivan yhtä paljon; vauvat mua ja minä vauvoja. Minusta on vaan niin julmaa, että meidän erotetaan toisistamme!





Olen valmistautunut vauvojen keskosuuteen mm. virkkaamalla turvalonkeroita ja neulomalla keskosmyssyjä. Jotenkin mulla on kivempi olo, että pojilla on keskoskaapissa kaverinaan jotain minun tekemää. Ennen sektiota tai sen aikana pidän turvalonkeroita ihoani vasten jolloin niihin tarttuu mun tuoksu. Vastasyntyneillähän on tosi hyvä hajuaisti, ja he tunnistavat mun tuoksun.
Lisäks pojat on tottuneet mahassa toisiinsa, mutta joutuvat syntymän jälkeen toisistaan erilleen omiin keskoskaappeihinsa. Senkin vuoksi on kiva, että heillä on joku "kaveri" myös keskoskaapissa.
Usein nää turvalonkerot on mustekaloja, mutta mielestäni mustekala ei oo mikään kaunein eläin, joten kokeilin virkata muita eläimiä. Ihan sympaattisia näistä loppujen lopuksi tuli vaikka hetkittäin meinas epätoivo iskeä.. Aattelin tehdä näitä niin usean kuin jaksan, ja lahjoittaa osan Naistenklinikan keskolaan muille tuleville keskosvauvoille.


Kaikkien näiden pelkojen ja suuttumisien lisäksi oon myös tosi huolissani vauvojen puolesta. He syntyvät 2 kuukautta liian aikasin. Miten he selviävät elämään kiinni? Perjantain ultrassa painoarvioiksi saatiin n. 1600g ja 1300g. Pieniähän pojat vielä ovat, vaikkakaan eivät enää aivan pikkukeskosia, ja useat alle kiloset vauvatkin on selvinneet ihan hyvin keskosuudesta. Silti huolettaa. 





Vaikea käsittää, kuinka pieniä pojat syntyessään ovat. Tästä kuvasta ei mittasuhteet välity, mutta nämä 40 koon vaatteet on ihan käsittämättömän minejä. Ja nämäkin on todennäköisesti alkuun vähä isot. 



Nämä ovat kenguruhoidossa käytettäviä keskosmyssyjä. Viittaosa lämmittää vauvan niskaa ja hartioita, vauvan muuten ollessa vaippasillaan.



Pojat sai babyshower-lahjaksi myös mummun neulomat keskosmyssyt. ❤



Tavattiin perjantaina myös  pediatri (eli lastenlääkäri), joka kertoi meille keskosuudesta. Pediatrin tapaaminen oli kyllä sinällään huojentavaa, että hän kerto tän ikäisten ja kokoisten vauvojen selviävän yleensä keskosuudesta hyvin. Alkuun he tarvivat tietysti tukea hengittämiseen ja voivat tarvita hengityskonettakin. Mutta itse keskosuudesta johtuvat vammautumisriskit on kuitenkin näillä viikoilla suht alhaiset. Suurin riski on aivoverenvuoto, jota ehkäisemään mulle laitetaankin sunnuntai-iltana magnesium-tiputus suoneen. Tiputus kestää 12h ja sen päätyttyä mennään sektioon. Perjantaina kankkuun pistettiin myös kolmas kortisonipiikki, jonka tarkotus on kypsyttää vauvojen keuhkoja. Silti en taikauskoisena voi olla välillä ajattelematta, että kuulutaankohan me taas tässäkin asiassa siihen murto-osan vähemmistöön, jolla asiat menee todennäköisyyksiä vastaan...


Tästä postauksesta tuli nyt taas varmaan aika raskasta luettavaa. Olen siitä pahoillani. Tältä minusta kuitenki tuntuu nyt, ja näin peloissani olen. En osaa esittää muuta. 

Minulla olisi Sinulle, rakas lukija, yksi arka pyyntö: Mikäli vaan maanantai-aamupäivänä muistat ja jaksat, niin risti kätesi, joko konkreettisesti tai mielessäsi, ja pyydä Luojaltasi, Universumilta, tai mihin korkeampaan tahoon uskotkaan, tai jos et usko yhtään mihinkään niin lähetä vaikka yksi pieni ajatus luoksemme; Pyydä, että kaikki saisi sujua hyvin. Pyydä että meidän pienet, rakkaat poikamme saisivat syntyä terveinä ja hyvinvoivina, ja että tämä maailma ottaisi heidät mahdollisimman lempeästi vastaan. Ja jos vielä sen lisäksi jaksat, niin pyydä myös voimia meidän koko perheelle; minulle ja Villelle että me selviämme sektiosta ja keskosajasta, ja että jaksamme tämän kaiken suuren ja pelottavan keskellä luottaa huomiseen ja nähdä hyvyys ja onni siellä missä sitä on. Pyydä, että vanhemmat lapsemme Saga ja Isak saisivat kokea riittävästi rakkautta, turvaa ja huolenpitoa tämän kaiken keskellä; meidän vanhempien ajatukset kun pyörivät luonnollisesti niin paljon vauvojen ympärillä ja loppukevään aikana myös Ville tulee viettämään sairaalassa paljon aikaa minun lisäksi. (Tällä hetkellä keskolassa on vielä vierailukielto influenssa-epidemian vuoksi, eikä vanhemmat sisarukset pääse edes katsomaan vauvoja, mikä on Sagan ja Isakin kannalta tosi harmi.) 

Olisin niin kiitollinen jos sen jaksat tehdä! Uskon, että ne rukoukset ja ajatukset antaisivat meidän perheelle voimia! Lupaan infota maanantain tapahtumista heti kun pystyn ja jaksan. Instagramiin päivittyy uutiset varmaan nopeammin, mutta yritän saada myös tänne blogin puolelle kirjotettua mahdollisimman pian.

Tämän blogin kirjoittaminen on tullut tärkeäksi. Asioiden purkaminen helpottaa omia sisäisiä solmuja. Tätä kirjoittaessa minulla on ollut hirveän raskas olo. Kurkkua on kuristanut ja olen tirauttanut kyyneleen ja toisenkin. Nyt kuitenkin tuntuu vähän helpottavan. Myös nyt lauantai-päivänä keskustelu lääkärin kanssa helpotti fiiliksiä. Kun pelot saa purkaa ulos, on helpompi nähdä asioissa myös toinen puoli; positiiviset todennäköisyydet ovat meidän puolellamme. Olemme maailman parhaimmistoon kuuluvan terveydenhuollon parissa. 
Minun täytyy jaksaa vain tämä hetki kerrallaan. 
Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu.

Rakkaudella,
Laura




Kommentit

  1. Ajatuksissa ja mielessä olette olleet,koko teidän perhe❤
    Tsemppiä,voimia ja kaikkea hyvää sinne ja halaukset lähetän sinulle❤

    VastaaPoista
  2. Minäkin pistän kädet maanantaina ristiin, yhdyn hiljaisten pyyntöjen kuoroon. Olette ajatuksissa, vaikka en teitä tunnekaan. (paitsi Villen tiedän, olen Porvoosta kotoisin) Voimia ja tyyntä mieltä! Kirjoitat herkästi ja taitavasti, kyyneleitä niellen olen sun blogia lukenut.

    VastaaPoista
  3. Aivan järjetön määrä tsemppiä teille! Meille sattui esikoisiksi mono-monotytöt, eli alatiesynnytyksestä ei hajuakaan, mutta sektio meni hyvin, kipuja toki oli ehkä pidempään kuin niillä jotka vauvan saavat heti syliin, mutta kaikki kipu unohtui kun sai pikkuiset lopulta (kuuden päivän ikäisinä) kenguruun omalle rinnalle<3 meillä päästiin juurikin sinne 32-viikolle, kun lääkärit soittivat eräänä tiistaiaamuna, että ethän ole syönyt, päätettiin purkaa raskaus tänään. Ja jos salissa näet pienet ihmeesi edes vilaukselta tai kuulet rääkäisyn, se tunne sai ainakin minut unohtamaan mitä minulle tehdään. Toki joku innokas opiskelija tuli näyttämään kuvaa umpisolmussa olevista napanuorista, kun se oli niin erikoista, mutta senkin asian tajusin vasta heräämössä ja tympäännyin siellä kyseiseen tyyppiin ':D
    Pidän kädet kyynärpäitä myöden ristissä maanantaina, että saisitte kaikki olla turvallisissa käsissä ja pienet ihmelapset tähän maailmaan<3
    "Being the parent of a preemie means you're extra special. After all, God doesn't just pick anybody to witness a miracle"<3
    Kirjoita kuulumisia kun pystyt, jään kovasti odottamaan teidän perheen "uutta aikaa". Ottakaa paljon kuvia, ne auttaa teitä jaksamaan ja kun aika on, myös käsittelemään tuota monella tavalla täysin järjetöntä ja epäreilua aikaa.

    VastaaPoista
  4. Voi Laura. <3 lämmin halaus ja voimarutistus.
    Minun eka vauva leikattiin. Eka käynnisteltiin 3pv. Synnytyksen alettua minulle nousi kuume ja tulehdusarvot nousi. Vauva ei enää reagoinut supistuksiin jne.. Lopulta 4 pv käynnistyksen aloituksen jälkeen, kun tilanne pysyi kutakuinkin samassa lääkäri kysyi että otetaanko pois. (silloin tiesin että se tarkottaa että vauvalla ei oo enään hyvä olla Sielä.) ja sanoin että joo. Silloin alkoi se kiire ja hoppu ja minut vietiin saliin. Kohta olin lääkkeistä sekaisin mutta voin sanoa että en tuntenut enkä tajunnut mitään leikkauksesta.
    Elä sitä pelkää. ❤️

    Sain nähdä vauvani nenänpään kunnes hänet vietiin keskolassa. (alkoi kaukomaan)

    Seuraavan kerran pääsin 8h päästä käväisemään hänen luonaan. Sitten seuraavana päivänä pari kertaa pyörätuolilla. Vauva oli 4pv keskolassa ja nenä maha letkuissa. Viimeiseksi yöksi pääsi vasta viereen ennenkun kotiuduttiin.

    Mutta minä toivuin nopeaa. Haava parani hyvin ja se oli minulle hyvä kokemus ihanan ja osaavan lääkärin sekä kätilöiden ansioista.
    Samaan aikaan synnyttänyt ystäväni toipui paljon hitaampaa omasta luonnollisesta synnytyksestään. Joten toivotaan että sinä saat kokea saman. <3

    Minä saan ehkä uuden vauvan synnyttää alateitse jos loppu sujuu hyvin myös. Ja minua se jännittää kovasti. Miten siitä toivon ja miten paikat kestää.

    Teille voimia maanantaihin ja minä laitan kädet ristiin. <3 oon niin hengessä mukana.

    -Salla L. -

    VastaaPoista
  5. Hei Laura!

    Nyt on pakko kertoa omaakin tarinaa. Minulla on neljä lasta ja kolme synnytystä takana. Sinun tarinassasi on paljon samaa kuin minun tarinassa. Ensimmäinen synnytys meni melkein samaa kaavaa kuin sinulla, myrkytys, epiduraali, episiotomia, nukutuksessa ompelu, pitkä toipuminen, synnytystrauma. Toinen raskaus oli kaksosraskaus, erimunaiset kaksoset sektiolla. Sektio oli yllättävän rauhallinen ja hallittu kokemus. Vaikka tuntui hyvin luonnottomalta ja itkin jälkeen päin monesti sitä, kuinka lapset yhtäkkiä vaan revittiin vatsastani. Esikoinen oli kaksosten syntyessä 1 v ja 3kk. Siinä oli melkein kolme vauvaa hoidettavana. Neljäs syntyi luomusti, voimaannuttaen kolmen vuoden päästä kaksosista. Vaikka ei sekään täydellisesti mennyt, en saanut vauvaa syliin heti: elämän alkuun tarvittiin teho-osastoa. Täysimetystä en ole kokenut minkään synnytyksen jälkeen. Synnytysten jälkeiset rankat masennustilat ovat varjostaneet vauva-aikoja.

    Ammattiapu on ollut tarpeen näiden kokemusten myötä ja herkän mielen kanssa. Tällä hetkellä elän onnellisena neljän lapsen äitinä tasapainoista elämää. Nuorin lapsi on nyt 4 v.

    Kaksosvauvoista on valtavasti iloa. Itseä auttoi tuolloin säännöllinen rytmi ja rutiinit lasten kanssa. Kotiavun hakeminen ja vastaanottaminen oli tärkeää. Yhteinen aika miehen kanssa ja oma aika antoivat voimia arkeen.

    Haluan rohkaista sinua elämään hetken kerrallaan ja luottamaan. Lukemieni tekstien perusteella olet voimakkaasti tunteva ja vahva nainen. Selviät kaikesta mitä sinulla ja teillä on edessä. ❤ Voimia! Pidä valon ja ilon hetkistä kiinni ja ammenna niistä voimaa. Muistan teitä rukouksin ❤

    - eräs monikkoperheen mamma

    P.s. tiedän miltä tuntuu kantaa sitä tuplamahaa ����

    Jos haluat joskus jakaa kokemuksia henk.koht. niin laita s-postia oranssissatalossa@gmail.com

    VastaaPoista
  6. Muutaman kerran oon ehtinyt lukemaan näitä tekstejä..
    Mukava lukia tekstiä, mikä on kirjoitettu sillain, miltä tuntuu. Saa oikiasti käsityksen siitä, miltä tuntuu olla kaksosia odottava... paljon heräs ajatuksia itelläkin. Ompa ollu suuri onni että meidän kaikki 3 lasta oon saanu synnyttää alakautta.

    Korkeimman siunausta koko perheelle. Pikkuisille, mutta kovasti myös sulle Laura, äitiä tarvitaan. Tsemppiä, voimia ja jaksamisia pitkään sairaala-aikaan. Muista käydä pieniä hetkiä luonnossa ja maalata, ne varmasti antaa voimia sulle. ��

    Terkuin. minnakivioj@hotmail.com

    VastaaPoista
  7. Kaikkea hyvää huomiselle! ��❤️ Lämpimiä ajatuksia teidän koko perheelle.

    Itse viidennen sektion lähestyessä pelkäsin suunnattomasti. Ajattelin, että haluan nukutuksen, mutta en sitä sitten kuitenkaan lähtenyt tosissaan vaatimaan. Tämän viimeisen sektion pelon pelasti yksinkertainen asia.
    Musiikki.
    Saliin mennessä sain rentoutusmusaa luonnon äänillä kuulokkeilla kuunnella ja se vei minut toiseen todellisuuteen. Olin tietoinen kaikesta, mutta kuitenkin omassa rauhassa. Omassa kuplassa. Ja siitä kuplasta oli helppo aina halutessaan ”kurkata” todellisuuteen.
    En osaa paremmin kuvailla, mutta näin sain pelkoni pidettyä hallinnassa.
    Ihana musiikki! Niin monesta hankalasta tilanteesta auttanut selviytymään. ����

    VastaaPoista
  8. <3 Olette ajatuksissa ja rukouksissa juuri nyt! <3 Kaikkea hyvää teille ja ONNEA!!! <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti