VANHENIN SATAVUOTIAAKSI

Viimesyksynä tunsin olevani noin kaksikymmentäneljä vuotias. Koin jonkin asteista kriisiä lähestyvästä, tänä kesänä koittaneesta kolmenkympin virstanpylväästä. Kolmekymmentä! Enhän minä voi vielä olla kolmeakymmentä. Se kuulostaa niin... vanhalta.

Aikuiselta.

Seestyneeltä.

Tylsältä.

Talven ja kevään aikana kuitenkin vanhenin,

vanhenin satavuotiaaksi.

Pelko, ikävä, suru, yksinäisyys. Ne vanhensivat minut.

Ne hetket sairaala-arjessa, kun koitti päivittäisen ultran aika

ja nousin taas tutkimuspöydälle tuntien oloni pieneksi, avuttomaksi ja yksinäiseksi,

ja kaipasin miestä tuekseni, kohtaamaan yhdessä kanssani sen mikä tänään näkyisi monitorin ruudussa,

ja kuinka rukoilin että lääkäri löytäisi tänäänkin vatsastani kaksi elinvoimaista sydämensykettä, 

että pienet vauvani olisivat vielä tänäänkin elossa ja turvassa.

Ja ne hetken kun iltaisin sairaalan aulassa hyvästelin lapseni ja mieheni; perheeni,

saattelin heidät hissin ovelle, halasin ja suukotin, vilkutin, hymyilin ja pidättelin kyyneleitäni,

kuuntelin kuinka hissi kulki alas alas alas

vieden perheeni pois luotani jättäen minut yksinäisyyteen ja ikävään,

kuinka lasten puheen pulputus loittoni ja lopulta sammui,

ja kuinka seisoin siinä osaston aulassa hissin oven edessä

käsiä nyrkkiin pusertaen, painaen kynsiäni kovaa kämmenpohjia vasten

jotta kipu pitäisi minut kasassa;

että en romahtaisi lattialle huutamaan ääneen. 

Ja ne hetket kun valvoin yöllä yksin

seisoen ikkunan ääressä katsellen pimeälle sairaalan pihalle,

valvoin, katselin ja itkin hiljaa

ja pelkäsin pienten vauvojeni puolesta joita kannoin sydämeni alla

ja ikävöin kotiani ja rakkaitani niin että tunsin sen kaiken musertavan pelon ja ikävän fyysisenä kipuna rinnassa.

Ja ne pitkät minuutit kun magnesiumista ja pelosta humaltuneena ja tokkurassa olin leikkaussalissa yksin

ja minuun pistettiin neuloja oikealta ja vasemmalta 

ja kuinka tunsin olevani pelkkä marionettinukke; tahdottomana toisten riepoteltavisssa,

tai kuin tippateline tai roskapönttö tai jokin muu normaaliin leikkauskalustoon kuuluva,

en ihminen kuitenkaan.

Ja se, kuinka kätilö ei hoitanut tehtäväänsä ja hakenut puolisoani luokseni leikkaussaliin vaikka hänen olisi kuulunut se tehdä,

kuinka tunsin pelkoa ja kipua ja kaipasin miestäni viereeni

ja ihmettelin ja kyselin missä hän viipyy ja eikö häntä jo noudeta, 

ja kuinka lopulta jouduin siinä tilanteessa ponnistelemaan ja taistelemaan ja vaatimaan että joku hakee hänet luokseni NYT!

Ja ne vieläkin pidemmät minuutit kun makasin täristen, tutisten ja puhtaan pakokauhun vallassa halvaantuneena leikkauspöydällä, 

kuinka vatsani leikattiin auki

ja kuinka lapseni revittiin ulos maailmaan kohdustani, 

(jos joku luulee että sektio on hellä ja hienovarainen toimenpide niin voin kertoa että sitä se ei totisesti ole!), 

minun kaksi pienenpientä rakasta poikaani,

ja kuinka minulle ei kerrottu että lapseni on nyt syntynyt

ja kuinka lapseni vain vietiin pois sanomatta mitään tai näyttämättä hänestä edes nenännipukkaa

ja kuinka koin etten saanut olla mukana lapseni syntymässä

ja kuinka leikkauspöydällä vatsa auki maatessani rukoilin ääneen

Rakas Hyvä Jumala, anna lapseni selvitä! 

Ja miten pohjattoman peloissani ja kauhuissani, pieni ja avuton minä tuolla hetkellä olin. 

Ja se järkyttävän pitkä puolitoistatuntinen kun lasten isää ei pyydettykään leikkaussalista vauvojen luokse

ja kuinka emme saaneet varmuutta miten lapsemme voivat

ja kuinka minut parsittiin kasaan ja siirrettiin heräämöön

ja kuinka kului pitkä aika epätietoisuuden ja pelon vallassa

ja kuinka jouduimme kyselemään uudestaan ja uudestaan ja lopulta vaatimaan että isä viedään teho-osastolle lastemme luokse. 

Ja se hetki kun näin lapseni pieninä punaisina linnunpoikasina keskoskaapissa johtojen ja piuhojen keskellä

ja kuinka minä seisoin heidän kaappiensa ääressä tunteja ja päiviä ja pelkäsin,

ja hoidin vauvojani niissä kaapeissa

ja kuinka muistin laittaa lämpöverhon päälle avatessani keskoskaapin luukun ja varoa kanyyleita ja cpappia ja nenämahaletkua ja ekg-lätkiä ja saturaatiomittaria.

Ja kuinka öin ja päivin pumppasin maitoa pienille vauvoilleni jotka eivät osanneet ja jaksaneet syödä rintaa vaan saivat maitonsa letkua pitkin suoraan vatsaansa.

Ja kuinka jouduin kohtaamaan uusia ihmisiä joka päivä ja mukautumaan ja tulemaan toimeen

ja kuinka useamman kerran jouduin  o p a s t a m a a n  vuoroon tulleen hoitajan omaan työhönsä!

(Uskomatonta, mutta totta! Näin ei sentään käynyt teholla, jossa niin hoito kuin henkilökuntakin on aivan huippua, mutta jatkohoitopaikassa Jorvissa kohtasin jos minkätasoista hoitajaa. Ei siinä joka päivä järin luottavaisin mielin ollut. Mutta oli siellä myös ihania ja päteviä hoitajia, onneksi. )

Ja se, kuinka koin olevani sairaalassa tiellä ja taakaksi ja haitaksi

ja  minulle sanottiin: "Mene kotiin!"

ja kuinka ei ymmärretty tarvettani olla vastasyntyneideni lähellä vaikka olinkin niin väsynyt ja rikki ja poikki ja murskana etten kyennyt juuri mihinkään. 

Ja kuinka koitin kertoa hajoavani palasiksi joka kerta kun joudun eroon vauvoistani ja kuinka kotona en voi levätä sillä ikävöin siellä niin kovin vauvojani

ja kuinka vanhemmat lapseni imevät minusta kotona viimeisetkin mehut,

mutta koska he ovat lapsiani ja rakastan heitä ja tunnen myös velvollisuutta ja vastuuta, käyn kyllä kotona silloin kun minulla on siihen edes hieman voimia. (Ja voi sitä järkyttävää syyllisyyttä jota koin tästä väsymyksestä ja siitä että kotona käynnit väsyttivät minua entisestään.)

Mutta älkää hyvät ihmiset rangaisko minua väsymyksestäni ja heikkoudestani eväämällä minulta oikeutta olla vauvojeni lähellä! Älkää lisätkö sitä kovaa ja ankaraa Suomessa sitkeästi elävää äiti-myyttiä jonka mukaan 'hyvä äiti on kaikki voipa, kaikki jaksava ja aina läsnä, ja jollei äiti tähän joka hetki kykene, ei hänellä ole oikeutta olla lapsensa kanssa samassa huoneessa, saati nukkua hänen kanssaan samassa tilassa, vaan tällainen kelvoton äiti voi painua tiehensä kunnon ihmisten silmistä!'

Voi, älkää laittako minun harteilleni tuota painetta, ei nyt, sillä tuo kieroutunut äiti-myytti on istunut kyllä olallani jo ennen esikoisen syntymää ja olen sitä viimevuodet koittanut kipeästi karistella  harteiltani. Juuri tällä hetkellä olen väsynyt, hetki sitten äidiksi uudestaan tullut, kipeä haava vatsassani, kamala talvi takanani, elämäntilanteessa joka on tarpeeksi rankka muutenkin, eikä minulla olisi voimia taistella ketään vastaan; puolustella itseäni ja oikeuttani ja tarvettani olla vastasyntyneideni luona. Vaan rakkaat lääkärit ja hoitajat; auttakaa ja tukekaa minua juuri sillä tavalla kuin tahdon tuetuksi tulla, sillä se auttaa myös vauvoja. Niinä hetkinä kun en syystä tai toisesta jaksa hoitaa vauvojani, antakaa minun silti olla heidän luonaan, antakaa minun nuokkua tukka silmillä huoneen nurkassa, en varmasti ole siinä teille häiriöksi. Älkää ajattako minua pois. 

Mutta kuinka minä en sen väsymyksen ja shokin keskellä osannut näitä kaikkia ajatuksia ja tunteita silloin kunnolla sanoiksi pukea, vaan se kaikki tuntui ahdistavana puristuksena kurkussa joka tukahdutti puheen ja kiersi itkun kireäksi köydeksi pallean ympärille.  

Ja ne uuvuttavat, repivät ja raastavat viikot kun kaksi lastani oli sadan kilometrin päässä siellä ja kaksi lastani täällä,

ne vanhensivat minut,

ja se kuinka tuntui että minut revitään kappaleiksi

ja kuinka minun täytyi kulkea kipeä haava vatsassani ja sydän verta vuotaen tuota sadan kilometrin matkaa

ja jättää kaksi pientä vastasyntynyttäni sairaalan sänkyyn piuhojen keskelle makaamaan,

lähteä itse kauas pois, tietäen että jos jotain yllättävää sattuisikin, olisin niin kaukana etten pääsisi nopeasti  lapseni luokse.

Voi kuinka kipeältä ja järkyttävältä se tuntuikaan!

Ja kuinka minun oli purtava leukani yhteen ja sullottava tuskani ja kipuni pienenpieneen purkkiin sydänalaani jotta saisin jalkani tottelemaan ja kävelemään pois vauvojeni luota.

Ja kuinka mieheni sairaalan pihalla kevätauringossa osoitti nurmea ja sanoi: "Katso, leskenlehtiä!" ja kuinka minä en jaksanut vastata mitään

mutta mielessäni huusin "Haistakaa paska, leskenlehdet!",

sillä olin niin pohjattoman rikki ja väsynyt jaksaakseni nauttia leskenlehdistä, auringosta, keväästä tai yhtään mistään, ja olin kateellinen ja vihainen kaikille ja kaikelle joilla oli mahdollisuus vain loikoilla huolettomana ulkona nurmella päivänpaisteessa. Minä olin liian surullinen, vihainen ja epätoivoinen, ja jouduin liian rajusti kamppailemaan tunteiden, tarpeiden, velvollisuuksien, väsymyksen ja rakkauden ristiaallokossa.

Ja minä vapisen vieläkin kun muistan noiden hetkien tuskan,

tuskan, joka minun kuitenkin oli vain tukahdutettava jotten hajoaisi sairaalan pihan asfaltille miljooniksi murusiksi kuin kristallivaasi.

Mutta minun oli pakko tehdä se,

minun oli pakko lähteä ja  matkustaa vauvoistani sadan kilometrin päähän kotiin kahden vanhemman lapseni luo, sillä he olivat eläneet monta viikkoa kotona ilman äitiä ja he niin kovin kaipasivat hoivaa ja huomiota ja purkivat ikäväänsä minulle.

Ja ne hetket kun seuraavana aamuna entistä väsyneempänä jätin kaksi kaipaavaa lastani omaan päiväkotiarkeensa ja palasin sairaalaan kahden pienen keskoslapseni luokse.

Ja kuinka hoidin pieniä keskoslapsiani ja ruokin heitä kolmen-neljän tunnin välein;

kuinka vaihdoin heidän vaippansa, irrotin lapseni piuhoista ja nostin heidät syliini, syöttöpunnitsin heidät, kytkin piuhat takaisin, imetin, röyhtäytin, irrotin piuhat ja syöttöpunnitsin taas, laskin lapseni takaisin sänkyynsä, kytkin ja asettelin piuhat jälleen, mittasin loput ruokamäärästä pulloihin, lämmitin maidon ja sekoitin siihen lisävitamiinit, asensin nenämahaletkuun ruiskut, kaadoin maidot ruiskuun ja seurasin sen valumista nenämahaletkua pitkin, huuhtelin nenämahaletkut, pesin tuttipullot ja laitoin ne kuivumaan, pumppasin maitoa rinnoistani, merkitsin pulloihin nimeni, päivämäärän ja kellon ajan ja vein pullot maitohuoneeseen, tiskasin rintapumpun suppilot ja laitoin ne kuivumaan, ja kuinka kaiken tämän tehtyäni tiesin että ihan pian olisi vauvoilla taas uusi ruoka-aika jolloin kaikki tämä täytyisi tehdä uudestaan ja kuinka kerkiäisin ennen sitä nopeasti käydä vessassa ja ehkä syödä jotain. 

Ja kuinka tätä kaikkea kesti yhteensä  kahdeksankymmentäkuusi loputtoman pitkää, uuvuttavaa ja yksinäistä päivää ja yötä. 

Nuo hetket, noiden kahdeksankymmenkuuden pitkän päivän ja yön kipu, väsymys ja yksinäisyys on yhä minun sisälläni sullottuna pienenpieneen purkkiin sydänalaani,

ja tuon kivun ja yksinäisyyden paino on kuin valtava viitta minun harteillani,

se painaa pääni kumaraan ja vetää suuni viivan tiukaksi ja vanhentaa minut satavuotiaaksi.

Jokaisen synnyttäneen naisen kuuluisi saada pesiä kaikessa rauhassa sängyn pohjalla vastasyntyneensä kanssa, tutustua pienokaiseensa, levätä ja nauttia muiden huolenpidosta.

Kuinka surullinen, vihainen ja väsynyt minä olinkaan nuista kahdeksastakymmenestäkuudesta päivästä, jolloin olosuhteiden pakosta en saanut osakseni sitä mikä jokaisen synnyttäneen äidin kuuluisi saada, 

vaan minun oli hoidettava vauvojani keskoskaapeissa ja avopöydillä piuhojen ja letkujen keskellä tavalla joka poikkeaa täysin normaalista lapsivuodeajasta,

ja kuinka minun oli jätettävä vauvani sairaalaan ja ajettava edestakaisin tuota sadankilometrin matkaa ja huolehdittava ja jaettava aikaa ja huomiota neljälle lapselleni jotka olivat kahdessa eri paikassa,

ja kuinka minun oli valvottava ja pumpattava maitoa, ja kuinka vauvoja oli kaksi,  ja kuinka minun oli vain jaksettava, raahauduttava seuraavaan päivään ja tuntiin ja sekuntiin, vaikka takanani oli sairaalloisen pahoinvoinnin, stressin ja huolen täyttämä raskaus päättyen synnytykseen sektiolla, ja vaikka olin itsekin niin hauraassa ja haavoittuvassa tilassa, että kaipasin kipeästi hoivaa ja huolenpitoa minäkin; sitä että joku tulisi, nostaisi sylissään minut lämpöiseen kaappiin pehmeiden peittojen keskelle lepäämään, antaisi ruokaa ja juomaa, silittäisi päätäni ja hyräilisi minut uneen, sanoisi; "Sinä urhea, rakas pieni nainen! Mitä kaikkea oletkaan joutunut kokemaan! Olet selvinnyt hienosti! Nyt saat levätä, kaikki järjestyy, minä autan ja hoivaan sinua!"

Ja kuinka yksinäinen edelleen olen, sillä kaiken tuon jälkeen en ole tavannut kasvotusten vielä yhtäkään ihmistä joka olisi kokenut saman ja joka tietäisi tasantarkkaan mistä minä puhun. (Fb:n vertaistukiryhmissä ja instagramissa ym. toki olen, ja moni ihana saman tai samankaltaisen tilanteen kokenut vanhempi on laittanut minulle myös viestiä, lämmin KIITOS niistä! Mutta kuitenkin sitä kaipaa myös oikeaa kohtaamista kasvotusten.)

Ja kuinka minua suututtaa kun minulta evättiin pääsy lasten psykiatrianpolin keskosvanhempien vertaistukiryhmään, sillä "se on alkanut tammikuussa" ja koska minulta yllättäen evättiin myös mahdollisuus päästä puhumaan vertaistukiryhmän ammattiauttajien, sillä lääkärin arvion mukaan "neuvolan tuki lienee riittävä".  Se on suoraan sanottuna p*askapuhetta, sillä neuvolantädillä, niin ihana kuin onkin, ei valitettavasti ole tietotaitoa auttaa minua tuomaan päivänvaloon tuota pienenpientä purkkia sydänalastani, eikä neuvoja kuinka riisua harteiltani tuo kipeiden tunteiden viitta joka painaa minut alas ja vanhentaa minut satavuotiaaksi.

Ja kuinka raskaalta ja vaikealta tuntuu alkaa tässä tilanteessa, kaiken tämän jälkeen ja keskellä kaksosvauva-arkea, taistelemaan vielä avun saamisesta itselle.

Vieläkö voin satavuotiaasta nuortua ikäisekseni? Voinko jonain päivänä vielä tuntea hartiani kevyiksi ja sydämeni surusta vapaaksi.

Voinko tuntea, etten ole enää yksin?

Ja kuitenkin, näistä kokemuksista huolimatta

ja juuri näiden kokemusten takia

voin tänä päivänä seistä omilla jaloillani tukevammin kuin koskaan aiemmin,

katsoa itseäni lempeämmin kuin koskaan,

lohduttaa sisälläni olevaa pientä tyttöä, sanoa itse lempeästi tuolle pikku-Lauralle:

"Sinä urhea, rakas pieni nainen! Mitä kaikkea oletkaan joutunut kokemaan! Olet selvinnyt hienosti!"

Noiden kahdeksankymmenenkuuden päivän jälkeen tiedän nyt paremmin kuin koskaan aiemmin kuka minä olen, millainen minä olen

ja tänä päivänä pyytelen anteeksi olemassa oloani vähemmän kuin koskaan.  

Laura