KIRJOITTAMISEN ILOSTA JA PAKOSTA

Lapsena ja nuorena kirjoitin paljon; runoja, kouluaineita, satuja, päiväkirjoja... Kirjoittaminen oli tärkeää ja oli ihanaa keksiä tarinoita, luoda uusia maailmoja ja tapahtumia.

Sitten tapahtui jotain; kasvukipuja, liiankin raskaita nuoruuden kokemuksia. Käperryin kuoreeni ja masennuin. Kirjoittaminen unohtui. Tai oikeammin vaikeutui. Lukkiutui. Kirjoittaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja työläältä. Aivot eivät saaneet muodostettua sanoja järkeviksi jonoiksi, ajatus puuroutui, sormet jähmettyivät. Lopetin kirjoittamisen lähes kokonaan.
Ihan muutaman kerran viimeisen 15 vuoden aikana "tulppa on irronnut", ja olen saaanut kirjoitettua jonkun tekstin.  Muutoin kirjoittaminen on rajoittunut lähinnä tekstiviesteihin ja satunnaisiin sähköposteihin.

Olen lapsesta asti harrastanut myös piirtämistä ja maalaamista, ja tuo sama lukkotila tuli maalaamiseenkin useaksi vuodeksi. Noin 10 vuotta sitten sain kuitenkin murrettua lukon siveltimen kanssa. Aloin jälleen maalata, ja taiteesta onkin muodostunut minulle tärkein itseilmaisukeino, oikeastaan yksi perustarpeeni; ellen saa maalata, alan ennen pitkään voida huonosti.
Taide-alalta minulla on myös koulutus; peruskoulun jälkeen vuosi taidelinjalla kansanopistossa, sitten ammattitutkinto käsi- ja taideteollisesta keramiikka-linjalta, graafisen suunnittelun perusopinnot Kuopion Muotoiluakatemiassa, vuosi taidemaalausta Helsingin Vapaa Taidekoulussa. Lisäksi yksityisopetusta isältäni, joka on kuvataiteilija ja taideaineinen maisteri, ja suuri taiteellinen esikuvani.

Kirjoittaminen sen sijaan pysyi lukossa.
Mutta nyt, tämän vuoden aikana, on tapahtunut jotain:
Kirjoittamisen tulppa on vihdoin auennut!
Elämäntilanteeni on viimeisen puolentoista vuoden ajan ollut sellainen, että olen joutunut luopumaan väliaikaisesti maalaamisesta, siihen ei ole yksinkertaisesti ollut riittävästi aikaa ja voimia. Silti itseilmaisun tarve on säilynyt samana. Kirjoittaminen, ja myös valokuvaaminen, ovat tulleet maalaamisen tilalle. Tämä blogi sai alkunsa vuosi sitten sisälläni sekavina vellovista tunteista ja ajatuksesta; tarpeesta saada nuo ajatukset ulos ja järjestykseen. Helppoa kirjoittaminen ei vieläkään ole, tarvitsen siihen aikaa, keskittymistä ja tietynlaisen mielentilan, mutta se on helpottunut huomattavasti, ja parhaimmillaan sormet juoksevat kuin itsestään näppäimillä, tiedän mitä haluan sanoa ja teksti syntyy vaivattomasti.

Raskausaikana kirjoitin ajatuksiani tänne blogiin, ja vauvojen syntymän jälkeen kirjoittaminen on siirtynyt oikeastaan kokonaan (mutta ei pysyvästä) Instagramin puolelle; sinne kun on jotenkin helpompi ja "kevyempi" kirjoittaa. Huomaan, että tänne blogin puolelle mulla on rima korkeammalla; tekstin pitäisi olla mukamas pidempi ja ehjempi. Koitan laskea tuota rimaa, ja postata jatkossa myös lyhkäisempiä tekstejä tänne bloginkin puolelle.

En yleensä kirjoittaessani ajattele tekstin julkaisua. Vaan ne ovat hetkiä, jolloin ilo, onni, väsymys, yksinäisyys, pelko tai joku muu ajatus tai tunne kasvaa sisälläni sietämättömäksi ja purskahtaa ulos. Silloin kaivan puhelimeni esiin ja kirjoitan tuon tunteeni ulos puhelimen muistiinpanoihin.
Kirjoitan ja itken.

Kirjoittaminen on ollut kuluneen vuoden aikana minulle puhdasta terapiaa raskaassa elämäntilanteessa. On ollut helpottavaa ja vapauttavaa kirjoittaa ulos kipeitä ajatuksia ja tunteita; saada asioille nimi. Lisäksi terapeuttista ( ja samalla sairaan pelottavaa) on ollut myös tekstien julkaiseminen "koko maailmalle". Tätä mietin kesällä paljonkin; ihmettelin ja tarkastelin itseäni, mikä ihmeen tarve minulla on julkaista näitä sydänverellä kirjoitettuja tekstejä, paljastaa syvimmät haavani ja pelkoni koko maailmalle? Kirjoitustapahtuma itsessään on yleensä kummunnut suuresta tunteesta joka on sillä hetkellä läikkynyt niin yli, että on ollut pakko kirjoittaa, ja se hetki itsessään on ollut jo terapeuttinen tai ainakin helpottava. Miksi en ole jättänyt kirjoituksia "pöytälaatikkoon", miksi se ei riitä? En ymmärtänyt itseäni, sitä miksi toimin niin kuin toimin, ja kuitenkin samalla tekstien julkaiseminen tuntui tärkeältä, pelottavuudestaan huolimatta.

Ajan kanssa löysin sisältäni kaksi syytä kirjoitusteni julkaisemiseen;
Ensiksikin väsymys omaan itseeni; huonoon itsetuntoon ja loputtomiin pelkoihini, jotka rajoittavat ja ahdistavat minua. Halu päästä nuista rajoittavista estoista ja itseä "suojaavista" (todellisuudessa muista eristävistä) muureista vapaaksi. Olen aina tuntenut itseni mitättömäksi harmaavarpuseksi ja käyttänyt elämäni aikana kohtuuttoman paljon energiaa sen miettimiseen "mitähän tuokin ihminen, eläin tai mänty minusta ajattelee, tuskinpa edes huomaa minua tai korkeintaan mielessään nauraa mulle että voi mikä reppana..."
Viimeisen vuoden henkinen puristus ja kuorma on vienyt voimani niin vähiin että energiaa on riittänyt vain oleelliseen, siihen että olen koittanut hengittää jotta pysyn elossa, ja että niin lapset kuin minäkin selviäisimme seuraavaan päivään. Voimat on olleet niin vähissä, etten ole yksinkertaisesti  j a k s a n u t  enää välittää, mitähän joku ihminen, eläin tai puu mahdollisesti saattaisi minusta ajatella.
Ja se on ollut vapauttavaa.

Mutta 30 vuotta rakennettujen muurien murtaminen ei ole aivan helppoa.
Tajusin, että rakennan suojamuurini juuri niin kauas kuin uskallan heikkouteni näyttää;
jos jätän kirjoittami tunteet, tuskan ja heikkouden omaan "pöytälaatikkooni", muurit ovat edelleen tiukasti itseni ympärillä.
Jos jaan kirjoitukseni esim. ystäväpiirilleni, muurini ovat hieman kauempana itsestäni, mutta silti edelleen suhteellisen suppealla alalla. ( Ja muutenkin ystäväni ovat päässeet enemmän tai vähemmän noiden muurieni sisäpuolelle jo aikaisemmin; eivät he muuten ystäviäni olisivatkaan. )

Ja se ei ole riittänyt minulle, niin väsynyt olen. Elämä on tällä hetkellä niin kuormittavaa, ettei minulla ole energiaa, voimia eikä sen puoleen haluakaan kantaa nuita muureja enää yhtään.
Sen vuoksi on ollut helpottavaa ja vapauttavaa läväyttää kaikki koko maailmalle. Muurit kiertävät silloin koko maailman, jolloin niitä ei enää tarvita ja ne sortuvat. ( Tietenkin jäljelle jäävät vielä ne kuuluisat Mars-planeetan pienet vihreät miehet, mutta kenties joku päivä lähetän tekstini raketilla sinnekkin, jonka jälkeen ei tarvi enää Marssilaistenkaan mahdollisia mielipiteitä ressata.)
Kirjoitusteni lukijamäärä ei ole tärkein seikka, se on vain lukuja. Tärkeää on se, että julkaisen tekstini ja kuka tahansa voi halutessaan ne lukea. Se on terapeuttista.

Ja sitten toinen syy, jonka olen löytänyt tekstien julkaisuun:
Olen saanut todella monta viestiä ja kommenttia ihmisiltä jotka ovat kokeneet samaa tai jotain vastaavanlaista, jotka samaistuvat teksteihini ja jotka sanovat, että olen kirjoittanut ulos ne fiilikset joita he ovat saattaneet vuosikaudet kantaa mukanaan mutta joihin heillä ei ole ollut sanoja. Ja että he ovat pystyneet itkemään omia kipeitä kokemuksiaan ulos tekstieni kautta. Tämä on asia, joka herättää minussa niin suuria tunteita, että nyt minä vuorostani en löydä niitä sanoja...!
Koen, että tällaisen palautteen saaminen antaa minulle artistina merkityksen sille mitä teen, etenkin, kun nyt ei ole mahdollisuutta maalata. Se, että voin koskettaa ihmistä ja  antaa vertaistukea. Ja myös itse saada vertaistukea; kokea, etten olekaan näiden tunteiden ja kokemusten kanssa niin yksin kuin välillä tunnen olevani. Se on ihan mieletöntä!!! En osaa muuta kuin sanoa sydämeni pohjasta KIITOS teille ihan jokaiselle! 💛💛💛 Ja tirauttaa muutaman kyyneleen täällä itsekseni.

Vaikka kuluneen vuoden aikana kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat tulleet korvaamaan maalaamista, ei maalaaminen ole mihinkään kadonnut eikä mikään ilmaisutapa syrjäytä toista. Tulevana vuonna järjestän säännöllisesti aikaa maalaamiselle (minulla on työn alla mm. niin ihana kuvitusprojekti keskosuudesta kertovan "Pienenpieni pikkuveli"-lastenkirjan parissa), mutta haluan pitää myös tästä vapautuneesta kirjoittamisestani kiinni.

Ja sainkin nyt joululahjaksi mieheltäni Villeltä jotain aivan super ihanaa, joka edesauttaa minua arjen tuoksinnassa kirjoittamisen ylläpitämisessä:

vanhan kirjoituskoneen! 

Ja itseasiassa sain kirjoituskoneita kaksin kappalein;

The Kirjoituskone: vanha, rautainen Remington 92, todellinen kaunotar! Joka tosin painaa kuin naapurin Sylvi-täti, mutta kuten sanonta kuuluu "ihanaa naista ei ole koskaan liikaa". 

Toinen kirjoituskone on retro turkoosi salkkumallinen matkakirjoituskone, joka on kevyehkö ("vain" about 5kg) ja helppo liikuteltava. Tämän koneen mieheni oli saanut kaupan päälle kun oli mennyt tuota Remingtonia ostamaan. Oli myyjä kuulema vähän arastellen tarjonnut; "Ei sua varmaan kiinnosta, mutta tällainenkin ois joka joutais pois..." Ja miehenihän oli tietysti suostunut ystävällismielisesti viemään koneen mukanaan, ihan hyväntekeväisyyttään tottakai kun oli joulukin ja kaikkee, ettei myyjän ite ois tarvinnu vaivautua roudaamaan konetta kierrätyskeskukseen. ;) 

Joskus syksyllä sanoin ääneen että "Oispa ihana sellainen kunnon vanha, toimiva kirjoituskone." Jouluna sitten Ville kantoi ensin tuon turkoosin matkakirjoituskoneen paketissa minulle, ja paketin avattuani kysyi että "Tällaisestako haaveilit?"

Olin mielessäni haaveillut juurikin tuollaisesta Remingtonin kaltaisesta mustasta romanttisenrouheasta ihanuudesta, mutta samalla tiesin että sellaisen löytäminen on todellista tuuripeliä, joten ajattelin, että tällä matkakoneella pääsen kuitenkin hyvin alkuun. Ja onhan tuokin aivan todella söpö ja olin aivan ihastuksissaan! Vastasinkin Villen kysymykseen ensin jotain ympäripyöreää: " Noooo...", mutta kun paketti oli kokonaan auki ja näin tämän turkoosin retro-söpöyden, olin kyllä vilpittömän iloinen ja sanoin Villelle: " On aivan ihana!"

Mutta Ville alkoikin nauramaan ja sanoi että hakee nyt sen oikean lahjan. En oikeesti (sillonkaan) tienny mitä sanoa, kun se haki kulman takaa tuon mustan Remingtonin ja tajusin heti mikä siellä käärepaperin alla on! Meni tovi ennen kuin pystyin edes ottamaan suojapaperin pois, meni sen verran tunteisiin! 😍

Oon niiiiiin mielissäni näistä kirjoituskoneista! Sen lisäksi että ne ovat aivan superkauniita ja hivelevät esteetikon silmääni, molemmat ovat myös todella hyväkuntoisia. En ole ainakaan toistaiseksi huomannut mitään muuta vikaa kuin turkoosin koneen ö-kirjaimen, joka ei ihan jokaisella iskulla anna kunnon jälkeä. Mutta jospa tuokin käytössä vetreytyisi. 

Remingtonissa oli mustenauha kuivunut ja se antoi hailakkaa jälkeä. Turkoosissa muste toimi vielä hyvin, ja niimpä mieheni vaihtoikin mustenauhan matkakoneesta vanhaan Remingtoniin.  Pitää tuohon turkoosiin ostaa uudet nauhat, vähän jo kerkesin googlailla niin netistä niitä näkyy voivan tilata. Kiitos, rakas Ville, tästä ihanasta lahjasta!💛

Ja niinpä jatkossa meidän kodista kantautuukin tästä lähtien säännöllisesti kirjoituskoneen näppäimistön kalkatus vaihtelevin äänenpainoin tämän mamman päästelessä ulos ilojaan ja mieliharmejaan; hyvällä tuulella ollessaan vienosti hymyillen naputtelee hän kevyttä hattaraa ja hölynpölyä höyryävä kahvikupponen kätensä ulottuvilla, mutta annas kun myrskyn hetki puhkeaa, ryöpsäyttää hän sellaisen täyslaidallisen tulikivikatkuista konekivääri-nakutusta ja rankkasadetta purkaessaan vanhaan rautarouvaan aggressionsa, että heikompia hirvittää. (Lapsiparat... Täytyy varata ehkä lapsille kuulosuojaimet tai jotain.)

Ja tietysti arkiset kauppalistat ja muistilappuset hoituu näillä myös. 

Toivotan siis itselleni hyvää seuraavaa kirjoitusvuotta; toivon kehittyväni kirjoittajana ja tekstin tuottamisen vapautuvan entisestään. Tammikuun tavoitteeksi ajattelin asettaan poikien syntymän jälkeisten IG-postausten kirjoittamisen myös tänne blogin puolelle. Olisivatpahan sitten täälläkin tallessa, ja voisi samalla myös kerrata ja käydä läpi tätä matkaa, jonka he ovat sieltä keskoskaapista tähän hetkeen tulleet. 💛

Iloisia vuoden viimeisiä päiviä Sinulle! KIITOS kun olet tämän vuoden ajan kulkenut minun ja perheeni rinnalla tätä meidän matkaa! 💛


-Laura