HETKET JOTKA TULEN MUISTAMAAN AINA

Sanotaan, että ihmiselämän suurin trauma on syntymä. Maailmaan syntyminen on vauvalle aina shokki, kun kohdun lämpimästä ja turvallisesta rauhasta siirrytäänkin yhtäkkiä  outoon paikkaan, jossa on kylmä, valoa ja melua. Erityisen rankkaa syntyminen on varmasti keskoselle, sillä hänellä ei ole senkään vertaa valmiuksia maailman kohtaamiseen kuin täysiaikaisella vauvalla.

Keskoslapsi on syntyessään hyvin heikko. Hän tarvitsee paljon hiljaisuutta, rauhaa, hämäryyttä, virikkeetöntä ympäristöä jossa hän saa levätä ja kasvaa. Lapsi on syntynyt ennen aikojaan, ja hän tarvitsisi vielä kohdun tuomaa suojaa ulkomaailmaa vastaan. Tämän vuoksi keskoskaapin olosuhteet pyritäänkin muokkaamaan mahdollisimman kohtumaiseksi; kaapissa on lämmin ja ensimmäisinä päivinä kaappia myös suojataan valolta pitämällä kaapin peittona vilttiä.

Normaalisti lapsi syntyessään pääsee heti äitinsä syliin, hän saa rintaa ja olla yhdessä äitinsä kanssa. Keskoslapsi puolestaan joutuu äidistään eroon, vieraiden ihmisten ympäröimäksi, yksikseen muoviseen kaappiin, paikkaan jossa tuoksuu vieraalle, eikä hän kuule äidin tuttua ja turvallista sydämensykettä.

En ole varma, onko keskosvauvalle kehittynyt tuossa vaiheessa vielä tarvittavia ominaisuuksia tai valmiuksia kaivata äitiään. En tiedä, kuinka keskonen kokee nuo ensimmäiset päivät ja viikot.
Mutta sen tiedän, että äiti kaipaa vauvaansa.
Minä kaipasin vauvojani.
Minä kaipasin kahta pientä poikaani, joiden en oikein ymmärtänyt edes syntyneenkään.
Äidinvaiston näkökulmasta on ihan sama, millä raskausviikoilla lapsi syntyy;
äiti kaipaa aina vastasyntynyttä heti syliinsä.

Keskoslapsen vanhemmuudessa on monta raskasta juttua, ja yksi niistä on se, ettei vauvaa pysty pitämään sylissä niin paljon kuin itse haluaisi. Pienet kun väsyvät niin kovin helposti ja tarvitsevat paljon lepoa ja rauhaa. Syntymän jälkeen vauvat olivat niin heikkoja, etteivät sietäneet edes kosketusta, ja heitä sai pitää käsikapalossa (=laskea omat kätensä painoksi vauvan pään ja vartalon päälle) ainoastaan jos he itkivät. Jos päivään sisältyy paljon toimenpiteitä (niinkuin alkuun sisältyi), voi siirtymä keskoskaapista syliinkin olla vauvalle liian raskas,
ja etenkin alkupäivinä sylittely pitikin jättää väliin.
Mion sain syliini ns. kenguruhoitoon ensimmäisen kerran 3pv ikäisenä, ja Mariuksen 5pv ikäisenä.
Tilanne on äidille raskas sillä syli huutaa vastasyntynyttä, ja mikä olisikaan luonnollisempaa
kuin emon ja poikasen lähekkäin olo.
Nyt jouduin odottamaan lupaa vierailta ihmisiltä, milloin saan ottaa lapseni syliin.
Päivä päivältä tilanne onneksi kuitenkin paranee, ja pojat jaksavat ottaa vastaan enemmän kosketusta, ja mikä tärkeintä; nauttivat ja rauhoittuvat kosketuksesta.
Odotan niin sitä päivää kun pojat ovat täysiaikaisia, normaaleja vauvoja, piuhoista ja letkuista vapaita, pääsemme elämään tavallista vauvaperheen arkea, ja saan pitää heitä sylissäni kyllästymiseen asti.💚
(28.3.2018)

Uskon, tai oikeastaan tiedän, että pojat tunsivat minut. Ja myös Villet. He tunsivat meidän äänemme, ja heidän itkiessään näimme konkreettisesti mittareista ja monitoreista kuinka meidän puheemme ja käsikapalomme auttoi ja rauhoitti heitä: pulssi tasaantui ja happisaturaatiot nousivat.

Vaikka en tietenkään voi olla asiasta varma, minä uskon että myös pojat todella kaipasivat keskoskaapeissaan niin minua kuin toisiaan. He olivat kasvaneet yhdessä kohdussani kuusi ja puoli kuukautta. He olivat kohdussa joka hetki kosketuksissa toisiinsa, tunsivat toistensa liikkeet ja olivat tiiviisti yhdessä. He kuulivat kohdussa minun sydämeni sykkeen ja puheeni, tunsivat minun liikkeeni.
Oli varmasti suuri shokki ja muutos tulla repäistyksi tuosta yhteydestä yksinäisyyteen.


Vauvat syntyivät 12.päivä maanantaina, ja torstaina sain Mion ensikertaa syliini. Se oli hetki, jolloin sisäistin että olemme todella saaneet hänet. Samoin oli myös Mariuksen kohdalla, kun sain hänet syliini viiden vuorokauden ikäisenä. Molempien lasten kohdalla syliin saaminen oli se hetki, kun todella ymmärsin, että tämä pieni ihminen tässä on nyt syntynyt ja hän on minun lapseni.
Nuo sumuiset päivät sektion ja ensisylittelyn välillä olivat kuin piinaavia jatkopäiviä raskausajalle, sillä erotuksella etteivät vauvat olleet enää kohdussani. Olimme erillämme ja eksyksissä toisistamme. Ensisylittely palautti emon ja poikasen välisen yhteyden.

" Mio, min Mio"
(15.4.2018)

" Happy mom!💛
Se tunne kun oot aivan rättipoikkiväsynyt ja kuljet jaksamisen äärirajoilla ja sun äidinvaistot huutaa sua sun vastasyntyneiden lähelle mutta sun neljä lasta on kahdessa eri paikassa ja susta tuntuu että sun sydän revitään kappaleiksi ja muutenkaan ei niin kovin kevyitä viikkoja oo takana. Ja sit raahaudut taas silmäpusseinesi kotoa sairaalaan ja siellä sulle kerrotaan että saat tänään molemmat vauvasi yhtä aikaa syliin! Niin kuinka onnelliseksi äiti-ihminen voikaan siitä tulla, kun on niin kaivannut vauvojaan ja vauvamahaansa, ja ollut niin kovin ikävissään.
Niin kun he nyt lopultakin ovat taas yhdessä kaikki kolme, tuntee hän iloa siitä että vauvat kaikesta huolimatta ovat nyt vatsan ulkopuolella, ja heidän kaikkin on siinä niin hyvä. "
(24.3.2018)

Tämän hetken tulen muistamaan  a i n  a . 

Syli täynnä ja sydän pakahtuen,

Laura